Turun Fysiokulma | Psykofyysinen fysioterapia, Psykoterapia & Akupunktio

Pitkittynyt kipu: mitä se oikeasti on, miksi se jatkuu ja miten siitä voi toipua?

Mon, 29 Jun 2026 09:12:37 GMT

Pitkittynyt kipu: mitä se oikeasti on, miksi se jatkuu ja miten siitä voi toipua?

Monella on mielessä kysymys: miksi tämä kipu ei mene pois? Kuvissa ei näy mitään, lääkäri on sanonut, että kaikki on kunnossa, mutta kipu on silti läsnä päivästä toiseen, viikosta toiseen, joskus vuodesta toiseen. Se herättää kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastauksia: olenko minä yliherkkä, kuvittelenko tämän, vai tapahtuuko kehossani jotain, jota kukaan ei ole osannut löytää? Tässä tekstissä kerron, mitä pitkittynyt kipu on käytännössä, miksi se jatkuu, mitä siitä tiedetään tutkimuksen valossa ja miltä sen hoitaminen näyttää Turun Fysiokulman vastaanotolla.

"Kaikki on tutkittu", mutta kipu jatkuu

Istun vastaanotollani Turun Fysiokulman tiloissa ja kuuntelen ihmisiä, joilla on hyvin erilaisia tarinoita. Jokainen tarina on omanlaisensa, mutta vuosien varrella olen huomannut, että niissä toistuu usein samanlainen rakenne: alku, joka tuntui selkeältä, ja sen jälkeen pitkä, hämmentävä matka, jonka aikana kipu on muuttanut muotoaan ja ymmärrys siitä on vähitellen hämärtynyt.

Eräs vastaanotollani käynyt ihminen loukkasi selkänsä pari vuotta sitten. Kuvattiin, hoidettiin ja odotettiin. Lääkäri sanoi kudoksen parantuneen ajan myötä, kuten kuuluukin, ja kaikki merkit viittasivat siihen, että tilanne olisi ohi muutamassa kuukaudessa. Mutta kipu ei poistunut, vaan muutti muotoaan. Ensin se oli terävää ja paikallista, helposti osoitettavissa yhteen kohtaan selässä. Sitten se alkoi tuntua tylpemmältä, laajemmalta ja vaikeammin paikannettavalta, ikään kuin se olisi alkanut levitä ympäröiviin alueisiin. Hän alkoi pelätä liikkumista, koska ei tiennyt, mikä kivun vielä laukaisisi, ja vähitellen hän huomasi rajoittavansa yhä useampia arjen tilanteita: hän ei enää kantanut kauppakasseja, istunut pitkään autossa tai leikkinyt lattialla lastensa kanssa niin kuin ennen.

Toisenlainen, mutta yhtä tuttu tarina liittyy niskakipuun. Vastaanotollani käy ihmisiä, jotka eivät enää edes muista, milloin kipu alkoi. Hierontaa, fysioterapiaa ja lääkärikäyntejä on kertynyt vuosien varrella lukemattomia. Jokaisen käynnin välissä on elänyt toivo siitä, että tällä kertaa joku löytäisi sen oikean syyn. Jotain on aina löytynyt: lievää lihasjännitystä, huonoa ryhtiä tai pientä kulumaa, joka kuuluu ikään ja jota radiologi ei pidä huolestuttavana. Hoitoja on ollut monia, mutta kipu palaa aina takaisin muutaman viikon kuluttua, kuin se olisi vain odottanut sopivaa hetkeä nousta jälleen esiin juuri silloin, kun ihminen oli ehtinyt uskoa sen jääneen pysyvästi pois.

Joskus vastaan tulee nuori ihminen, jonka polvi alkoi oireilla urheilun jälkeen, ehkä liian innokkaan harjoituskauden seurauksena. Kuvantamisissa näkyi pieni muutos, jota ei pidetty merkittävänä, ja häntä kannustettiin palaamaan normaaliin elämään mahdollisimman pian. Kipu on silti jäänyt, ja vähitellen siitä on tullut suurempi este kuin alkuperäinen vamma koskaan oli. Hän ei enää urheile, käy kuntosalilla tai lähde kävelylenkille ystävän kanssa, koska pelkää, että liikkuminen pahentaa tilannetta. Joka kerta, kun hän harkitsee liikuntaa, mieleen nousee sama ajatus: entä jos tämä pahenee? Entä jos tein jotain, joka ei koskaan parane, ja menetin sen vuoksi jotain pysyvästi?

Toisinaan vastaanotolleni hakeutuu keski-ikäinen ihminen, jolla on fibromyalgian kaltaisia oireita. Kipu tuntuu olevan kaikkialla, mutta ei missään tarkasti. Välillä se on hartioissa, välillä reisissä, välillä koko kehossa yleisenä särkyvänä tuntemuksena, joka ei anna rauhaa. Lisäksi mukana on väsymys, jota lepo ei korjaa, huono uni, vaikka väsymystä riittäisi nukkumiseen, ja keskittymisvaikeudet asioihin, jotka ennen olivat helppoja. Hän on käynyt läpi lukuisia lääkärikäyntejä, verikokeita ja kuvantamisia, mutta tutkimustulokset palaavat kerta toisensa jälkeen normaaleina. Vähitellen hän alkaa epäillä omaa kokemustaan tavalla, joka on lähes yhtä raskasta kuin itse kipu. Jos kaikki näyttää normaalilta, olenko minä se, jossa on jotain vialla? Onko tämä kaikki vain minun päässäni?

Nämä ihmiset ovat erilaisia, ja heidän kipunsa tuntuu erilaiselta. Toisella se on terävää, toisella tylppää, kolmannella paikasta toiseen vaeltavaa. Silti heidän tarinoissaan on jotain hyvin yhteistä: kipu on ottanut elämässä tilaa tavalla, jota kukaan ei osannut alun perin odottaa. Se on hiipinyt sisään vähitellen, levittäytynyt huomaamatta ja muuttanut pikkuhiljaa sitä, miten ihminen ajattelee itsestään, omasta kehostaan ja siitä, mitä tulevaisuudessa on mahdollista tehdä.

Juuri tämä on usein se todellinen syy, joka tuo ihmisen vastaanotolleni: ei pelkkä kipu sinänsä, vaan ymmärryksen puute siitä, miksi se jatkuu. Mukana kulkee myös hiljainen, vähitellen kasvava epäily siitä, onko tilanteelle enää mitään tehtävissä vai onko tämä nyt vain se, miltä loppuelämä tulee tuntumaan.

Kipu ei ole pelkkä vaurion mittari

Meillä on syvälle juurtunut käsitys kivusta, jota harvoin pysähdymme kyseenalaistamaan, koska se tuntuu niin itsestään selvältä: kipu kertoo, että jokin on rikki. Mitä enemmän kipua, sitä enemmän vauriota. Kun vaurio paranee, kipu häviää.

Ajatus on looginen ja arkikokemuksen perusteella täysin ymmärrettävä. Olemme oppineet sen jo lapsuudessa. Kaadumme, satutamme polven, haava kirvelee hetken ja kipu helpottaa paranemisen myötä. Sama kaava toistuu lukemattomissa pienissä vammoissa läpi elämän. Siksi meille muodostuu luonnollinen käsitys siitä, että kipu on suora mittari kudosvauriolle.

Akuutin kivun kohdalla tämä ajattelutapa pitääkin usein paikkansa. Se on hyödyllinen ja tärkeä tapa ymmärtää kehon toimintaa silloin, kun kyseessä on tuore vamma tai kudosvaurio. Pitkittyneen kivun kohdalla tilanne on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi. Juuri tämän eron ymmärtäminen on usein ensimmäinen ja tärkein askel kohti helpotusta, jo ennen ensimmäistä harjoitusta, hoitoa tai kuntoutusohjelmaa.

Nykyaikainen kipuneurotiede on osoittanut jotain, mikä voi ensi kuulemalta tuntua yllättävältä: kipu ei synny kudoksessa. Kipukokemus syntyy aivoissa.

Tämä ei ole pelkkä yksityiskohta, vaan yksi keskeisimmistä havainnoista, joka on muuttanut käsitystämme kivusta viime vuosikymmenten aikana. Kudosten hermopäätteet, eli nosiseptorit, lähettävät jatkuvasti tietoa elimistön tapahtumista selkäytimen kautta aivoihin. Ne välittävät viestejä mahdollisesta kudosvauriosta, kuormituksesta tai uhasta. Nämä viestit eivät kuitenkaan ole sama asia kuin kipu.

Aivot vastaanottavat tämän informaation ja muodostavat sen perusteella kipukokemuksen. Samalla ne arvioivat tilanteen merkitystä: kuinka vakavasta uhasta on kyse, kuinka voimakkaasti kehon pitäisi reagoida ja kuinka paljon suojaa tilanteessa tarvitaan. Tähän arvioon vaikuttavat monet tekijät yhtä aikaa. Kudoksista tulevan tiedon lisäksi mukana ovat aiemmat kokemukset, opitut uskomukset, muistot samankaltaisista tilanteista, odotukset, pelot, stressi, unen määrä, vireystila sekä elämäntilanteen kokonaiskuormitus.

Toisin sanoen kipu ei ole pelkkä kudoksista tulevan signaalin automaattinen lopputulos. Se on aivojen tuottama suojelureaktio, joka perustuu jatkuvaan arvioon siitä, kuinka suuri uhka keholle kulloinkin näyttäytyy.

Tämä ei tarkoita, että kipu olisi kuviteltua, liioiteltua tai ihmisen itse aiheuttamaa. Eikä se tarkoita, että kipu olisi "vain päässä", kuten joskus virheellisesti sanotaan. Kipu on aina todellinen kokemus. Se on yhtä todellinen kuin näkö, kuulo tai mikä tahansa muu aistimus.

Tämän ymmärtäminen avaa kuitenkin uuden näkökulman pitkittyneeseen kipuun. Jos kipu olisi pelkästään kudosvaurion mittari, sen pitäisi hävitä kudoksen parantuessa. Käytännössä tiedämme, että näin ei aina tapahdu. Kipu voi jatkua kuukausia tai jopa vuosia sen jälkeen, kun alkuperäinen vaurio on jo korjaantunut.

Siksi pitkittyneen kivun hoidossa huomio ei voi kohdistua ainoastaan kudokseen. Tarvitaan laajempaa ymmärrystä siitä, miten hermosto, aivot, tunteet, uskomukset, kuormitus ja elämäntilanne vaikuttavat kipukokemukseen. Juuri tästä syystä tehokas kuntoutus on usein paljon enemmän kuin pelkkää lepoa, lääkitystä tai yksittäisen rakenteen hoitamista. Se on koko kipujärjestelmän ymmärtämistä ja sen turvallisuuden tunteen vähittäistä palauttamista.

Miksi kuvissa ei aina näy mitään

Tämä on yksi yleisimmistä aiheista, joista keskustelen vastaanotollani viikoittain. Se herättää usein hämmennystä, joskus jopa ahdistusta, sillä moni ihminen etsii selitystä kokemalleen kivulle juuri sieltä, mistä siihen on totuttu etsimään vastausta: kuvantamistutkimuksista. Kun selkeää selitystä ei löydy tai löydökset eivät tunnu vastaavan oireiden voimakkuutta, syntyy helposti tunne siitä, ettei omaa kokemusta osata selittää tai ymmärtää.

Röntgen- ja magneettikuvat ovat erittäin hyödyllisiä tutkimuksia silloin, kun halutaan tarkastella kehon rakenteita. Ne voivat näyttää esimerkiksi luiden, nivelten, välilevyjen, jänteiden ja muiden kudosten tilaa. Ne kertovat paljon siitä, miltä keho näyttää rakenteellisesti. Sen sijaan ne eivät kerro mitään siitä, kuinka herkkä kipujärjestelmä on juuri tällä hetkellä. Ne eivät kuvaa hermoston toimintaa, aivojen tekemää uhka-arviota eivätkä sitä, miten elimistö käsittelee ja tulkitsee kehosta saapuvaa informaatiota.

Juuri tässä kohtaa moni yllättyy. Olemme tottuneet ajattelemaan, että jos kipua on paljon, kuvissa pitäisi näkyä jotain merkittävää. Vastaavasti, jos kuvissa ei näy mitään poikkeavaa, kivulle ei pitäisi olla syytä. Todellisuudessa tutkimusnäyttö kertoo huomattavasti monimutkaisemmasta todellisuudesta.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että yli puolella 40-vuotiaista täysin oireettomista ihmisistä löytyy magneettikuvissa erilaisia rakenteellisia muutoksia. Näihin kuuluvat esimerkiksi välilevyrappeumat, välilevyjen pullistumat ja erilaiset nikamien muutokset. Jos ihminen kuulee tällaisista löydöksistä ensimmäistä kertaa, ne voivat kuulostaa vakavilta tai huolestuttavilta. Silti näillä ihmisillä ei ole kipua. He eivät edes tiedä kyseisten muutosten olevan olemassa, koska ne eivät aiheuta mitään oireita. He käyvät töissä, harrastavat liikuntaa, matkustavat, nostavat tavaroita ja elävät täysin tavallista elämää ilman, että selkä muistuttaisi olemassaolostaan millään tavalla.

Kun ikää tulee lisää, myös löydösten määrä kasvaa. Kuusikymppisillä vastaavia muutoksia löytyy jo lähes 90 prosentilta ihmisistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että erilaiset rappeumamuutokset, välilevyjen madaltumat tai muut rakenteelliset löydökset ovat useimmiten osa normaalia ikääntymistä samalla tavalla kuin hiusten harmaantuminen tai ihon ryppyjen lisääntyminen. Ne eivät automaattisesti tarkoita sairautta, eivätkä ne automaattisesti tarkoita kivun syytä.

Tämän vuoksi löydöksen ja kivun välinen yhteys ei ole niin suoraviivainen kuin helposti ajattelemme. Kuvantamislöydös ei yksinään ennusta kivun olemassaoloa, voimakkuutta tai sitä, kuinka paljon ihminen kokee toimintakykynsä rajoittuneen. Tämä on tärkeä asia sanoa ääneen, koska olen vuosien aikana nähnyt vastaanotollani, kuinka paljon huolta ja joskus jopa kärsimystä väärin ymmärretty kuvantamistulos voi aiheuttaa.

Useimmiten kyse ei ole siitä, että kukaan olisi tehnyt mitään väärin. Tieto on saatettu kertoa täysin hyvää tarkoittaen. Silti sillä, miten löydöksistä puhutaan, on merkitystä. Kun ihminen kuulee esimerkiksi, että hänen selässään on rappeumaa, kulumaa tai välilevymuutoksia ilman tarkempaa selitystä siitä, mitä nämä löydökset käytännössä tarkoittavat, hän alkaa helposti rakentaa mielikuvaa hauraasta ja vaurioituneesta kehosta. Selkä voi alkaa tuntua rikkinäiseltä rakenteelta, jota täytyy varoa jatkuvasti. Jokainen nostaminen, kumartuminen tai liikuntasuoritus saattaa alkaa tuntua riskiltä.

Vähitellen ihminen alkaa tarkkailla kehoaan yhä tarkemmin. Hän saattaa vältellä tiettyjä liikkeitä, vähentää aktiivisuuttaan ja alkaa tulkita pieniäkin tuntemuksia merkkinä siitä, että jokin on vaarallisesti vialla. Tällöin huomio kohdistuu yhä voimakkaammin kipuun ja kehon mahdollisiin uhkiin. Samalla hermoston valppaus lisääntyy.

Tämä ei ole tahdonalainen tai tietoinen prosessi. Se on osa elimistön luonnollista suojautumismekanismia. Kun aivot arvioivat tilanteen uhkaavaksi, ne lisäävät valppautta ja herkistävät kipujärjestelmää. Tämän seurauksena kivut voivat voimistua, uusia oireita voi ilmaantua ja arjen tavallisetkin kuormitustekijät voivat alkaa tuntua aiempaa hankalammilta. Toisin sanoen pelko ei aiheuta kipua tyhjästä, mutta se voi ylläpitää ja vahvistaa niitä hermostollisia mekanismeja, jotka liittyvät pitkittyneeseen kipuun.

Siksi kuvantamistulosten tulkinnassa tarvitaan aina kokonaiskuvaa. Kuvissa näkyvät löydökset ovat yksi osa palapeliä, mutta ne eivät yksin kerro, miksi ihminen kokee kipua juuri nyt. Ne eivät myöskään kerro, kuinka herkkä hänen kipujärjestelmänsä on tai miten turvalliseksi hänen hermostonsa kokee tilanteen.

Yhtä tärkeää on ymmärtää myös toinen puoli asiasta. Normaali kuvantamistulos ei tarkoita, että kipu olisi kuviteltu tai ettei sitä pitäisi ottaa vakavasti. Ihminen voi kärsiä voimakkaasta ja toimintakykyä rajoittavasta kivusta, vaikka kuvantamisissa ei näkyisi mitään poikkeavaa. Samalla tavalla poikkeava kuvantamistulos ei automaattisesti tarkoita, että löydös selittää kivun kokonaisuudessaan.

Kuvantaminen kertoo meille paljon rakenteista, mutta kipu on enemmän kuin rakenteita. Siksi kivun ymmärtäminen vaatii usein laajempaa näkökulmaa kuin pelkän kudoksen tarkastelun. Joskus tärkeimmät vastaukset löytyvät hermoston toiminnasta, kipujärjestelmän herkistymisestä, kuormituksesta, palautumisesta, peloista, uskomuksista ja siitä tavasta, jolla aivot ovat oppineet tulkitsemaan kehosta tulevia viestejä.

Tämä ei tarkoita, että kudoksilla ei olisi merkitystä. Se tarkoittaa, että ne ovat vain yksi osa kokonaisuutta. Kun ymmärrämme tämän, voimme lopettaa kivun etsimisen yksinomaan kuvista ja alkaa etsiä vastauksia sieltä, mistä ne usein pitkittyneen kivun kohdalla löytyvät. Juuri silloin avautuu mahdollisuus löytää selityksiä, jotka eivät ainoastaan lisää ymmärrystä, vaan auttavat myös etenemään kohti toipumista.

Mitä pitkittynyt kipu oikeastaan on?

Pitkittyneeksi kivuksi kutsutaan lääketieteellisesti kipua, joka kestää yli kolme kuukautta tai jatkuu pidempään kuin kudoksen normaali paranemisaika. Tämä on virallinen määritelmä, joka löytyy oppikirjoista, hoitosuosituksista ja diagnostisista kriteereistä ympäri maailmaa.

Määritelmä on hyödyllinen tutkimuksen ja terveydenhuollon näkökulmasta, mutta käytännössä se kertoo vain hyvin pienen osan siitä, mistä pitkittyneessä kivussa todella on kyse. Kolmen kuukauden aikaraja ei itsessään selitä kipua, eikä se yleensä auta ihmistä ymmärtämään omaa tilannettaan sen paremmin. Se kertoo lähinnä sen, milloin on syytä alkaa tarkastella kipua hieman eri näkökulmasta kuin akuutin vamman tai kudosvaurion yhteydessä.

Vuosien työskentely kivun parissa on opettanut minulle yhden tärkeän asian: pitkittyneelle kivulle löytyy harvoin yksi ainoa selitys. Vastaanotolle tulevat ihmiset ovat usein käyttäneet paljon aikaa etsiessään sitä yhtä löydöstä, yhtä vauriota tai yhtä diagnoosia, joka selittäisi kaiken. Toive on ymmärrettävä. Jos ongelmalle löytyisi yksi selkeä syy, myös ratkaisu tuntuisi yksinkertaisemmalta.

Todellisuus on kuitenkin useimmiten monimutkaisempi. Pitkittynyt kipu on lähes aina useiden tekijöiden yhteisvaikutusta. Siihen osallistuvat samanaikaisesti kehon rakenteet, hermoston toiminta, aikaisemmat kokemukset, tunteet, uskomukset, kuormitus, palautuminen ja elämäntilanne. Jokaisella ihmisellä nämä tekijät painottuvat hieman eri tavalla, eikä kahden ihmisen kipukokemus ole koskaan täysin samanlainen.

Monelle tämä on lopulta helpottava asia kuulla. Huomio siirtyy pois loputtomasta yhden syyllisen rakenteen etsimisestä kohti laajempaa ja realistisempaa ymmärrystä siitä, miten kipu syntyy ja miksi se voi jatkua. Samalla avautuu myös enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen.

Kivun ymmärtämisen tueksi puhutaan usein kolmesta keskeisestä kipumekanismista. Ne eivät ole toisistaan täysin irrallisia, vaan pikemminkin erilaisia tapoja, joilla kipua voi syntyä ja ylläpitää.

Nosiseptiivinen kipu

Nosiseptiivinen kipu liittyy kudosten kuormittumiseen, vaurioitumiseen tai tulehdukseen. Se on kipua, jota useimmat meistä ovat kokeneet elämänsä aikana lukemattomia kertoja.

Kun nyrjäytämme nilkan, lyömme varpaamme ovenkarmiin tai revähdytämme lihaksen, kudoksissa tapahtuu muutoksia, jotka aktivoivat kipua välittäviä hermopäätteitä. Kipu toimii tällöin tarkoituksenmukaisena suojajärjestelmänä. Se ohjaa vähentämään kuormitusta hetkellisesti ja antaa kudoksille mahdollisuuden parantua.

Tyypillisesti nosiseptiivinen kipu noudattaa melko ennustettavaa kulkua. Kipu on voimakkainta vamman alkuvaiheessa ja vähenee vähitellen paranemisen edetessä.

Tämän vuoksi kudoksen asianmukainen hoito, sopiva kuormituksen säätely ja asteittainen paluu normaaliin liikkumiseen auttavat usein tehokkaasti. Useimmissa tapauksissa paraneminen etenee odotetulla tavalla.

Neuropaattinen kipu

Neuropaattinen kipu syntyy silloin, kun itse hermosto tai yksittäinen hermo vaurioituu tai toimii poikkeavalla tavalla.

Tällöin kyse ei ole ensisijaisesti kudosvauriosta, vaan siitä, että hermoston viestinvälitys muuttuu. Hermo voi alkaa lähettää poikkeavia viestejä tai tulkita normaalia informaatiota vääristyneellä tavalla. Ikään kuin viestijärjestelmään olisi tullut häiriö, joka muuttaa signaalin sisältöä matkalla.

Neuropaattinen kipu kuvataan usein polttavaksi, sähköiskumaiseksi, pisteleväksi tai viiltäväksi. Se voi tuntua puutumisena, pistelynä tai epätavallisina tuntemuksina alueella, joka seuraa hermon kulkureittiä. Tämän vuoksi oireet eivät aina sijoitu siihen kohtaan, jossa alkuperäinen ongelma sijaitsee.

Monelle tunnetuin esimerkki on iskiasoireisto, jossa kipu säteilee alaselkään liittyvän hermojuuren ärsytyksen seurauksena pakaraan, reiteen tai jopa jalkaterään asti. Kivun sijainti määräytyy tällöin hermoston rakenteen eikä varsinaisen kipukohdan perusteella.

Nosiplastinen kipu

Nosiplastinen kipu on monelle vierain käsite, vaikka se on erittäin keskeinen pitkittyneen kivun ymmärtämisessä.

Tässä kipumekanismissa kipu ei synny ensisijaisesti kudosvauriosta eikä hermovauriosta. Sen sijaan kipujärjestelmän toiminta on muuttunut. Hermosto on herkistynyt ja oppinut reagoimaan voimakkaammin erilaisiin ärsykkeisiin.

Aivot ja selkäydin tulkitsevat tilanteita tavallista uhkaavampina, minkä seurauksena kipuvaste käynnistyy herkemmin. Kivun kokeminen on täysin todellista, mutta sen voimakkuus ei enää välttämättä vastaa kudoksissa tapahtuvia muutoksia.

Tämä mekanismi liittyy läheisesti keskusherkistymiseen, josta kirjoitin aiemmin. Juuri tästä syystä kipu voi jatkua pitkään sen jälkeen, kun alkuperäinen kudosvaurio on jo parantunut. Samasta syystä kuvantamistutkimukset eivät aina löydä selkeää selitystä oireille.

Nosiplastinen kipu on erittäin tavallinen ilmiö pitkittyneissä kiputiloissa. Se liittyy usein esimerkiksi pitkäaikaiseen selkäkipuun, niskakipuun, fibromyalgiaan ja moniin muihin kipuoireyhtymiin. Silti se jää vastaanotoilla toisinaan tunnistamatta tai nimeämättä juuri siksi, ettei sille löydy yksittäistä rakenteellista selitystä.

On tärkeää korostaa, että nimeämättömyys ei tee kivusta vähemmän todellista. Päinvastoin. Kyseessä on biologinen ilmiö, jota nykyinen kipututkimus ymmärtää jatkuvasti paremmin.

Harvoin vain yksi mekanismi

Käytännössä vastaanotolle tulevan ihmisen kipu ei useinkaan sovi siististi yhteen lokeroon. Usein mukana on useita mekanismeja samanaikaisesti.

Alkuperäinen kudosvaurio voi aiheuttaa nosiseptiivista kipua. Pitkittynyt kuormitus voi herkistää hermostoa ja lisätä nosiplastisia piirteitä. Samanaikaisesti jokin hermorakenne voi olla ärtynyt ja tuottaa neuropaattisia oireita. Nämä mekanismit voivat kerrostua päällekkäin tavalla, jota ei ole mahdollista selittää yhdellä löydöksellä tai yhdellä diagnoosilla.

Siksi hyvä kipuarvio ei etsi väkisin yhtä syyllistä rakennetta tai yhtä kaiken selittävää tekijää. Sen tavoitteena on ymmärtää kokonaisuutta. Mitkä mekanismit näyttävät olevan mukana juuri tällä hetkellä? Mitkä tekijät ylläpitävät kipua? Mitkä asiat ovat muuttuneet ajan myötä? Ja ennen kaikkea, mihin kannattaa ensimmäisenä kohdistaa huomio, jotta toipuminen voi alkaa.

Juuri tästä syystä pitkittyneen kivun hoito on parhaimmillaan paljon enemmän kuin yhden rakenteen korjaamista. Se on kokonaisvaltaista ymmärrystä ihmisestä, hänen hermostostaan ja siitä elämäntilanteesta, jossa kipu tällä hetkellä elää.

Kun kipujärjestelmä ylivirittäytyy

Yksi käsitteistä, joista keskustelen lähes jokaisen uuden asiakkaani kanssa, on keskusherkistyminen. Monelle se on myös yksi helpottavimmista selityksistä, jonka hän kuulee pitkään aikaan. Ei siksi, että se poistaisi kivun hetkessä, vaan siksi, että se auttaa ymmärtämään kokemusta, joka on voinut tuntua vuosien ajan selittämättömältä ja jopa pelottavalta. Se antaa selityksen tilanteelle, jossa kipu ei enää käyttäydy niin kuin olemme oppineet odottamaan.

Keskusherkistyminen tarkoittaa sitä, että elimistön kipujärjestelmä on muuttunut tavallista herkemmäksi. Selkäydin ja aivot toimivat yhdessä järjestelmänä, joka vastaanottaa, käsittelee ja tulkitsee kehosta tulevia viestejä. Pitkittyneen kivun yhteydessä tämä järjestelmä voi ajautua tilaan, jossa se reagoi ärsykkeisiin voimakkaammin, herkemmin ja laajemmalta alueelta kuin normaalisti.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ärsykkeen ei enää tarvitse olla erityisen voimakas synnyttääkseen kipua. Kipuvasteen kynnys on madaltunut. Hermosto on ikään kuin oppinut olemaan jatkuvasti tavallista valppaampi. Tämän seurauksena myös sellaiset ärsykkeet, jotka eivät normaalisti aiheuttaisi kipua, voivat alkaa tuntua epämiellyttäviltä tai kivuliailta. Kevyt kosketus, vaatteen hankaus ihoa vasten, lievä paine tai jopa lämpötilan vaihtelut voivat herättää kipureaktion.

Moni huomaa myös, että kipu alkaa levitä alkuperäisen oirealueen ulkopuolelle. Esimerkiksi selkäkipu ei enää tunnukaan pelkästään yhdessä kohdassa, vaan laajemmalla alueella. Kipu voi säteillä, vaeltaa tai ilmaantua alueille, jotka eivät suoranaisesti liity alkuperäiseen vammaan tai kuormitukseen. Tämä voi tuntua hämmentävältä ja herättää huolta siitä, että jokin kehossa olisi mennyt entistä enemmän rikki.

Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan välttämättä ole siitä, että kudosvaurio olisi laajentunut tai pahentunut. Tuntemus voi antaa sellaisen vaikutelman, mutta hermoston näkökulmasta kyse on usein siitä, että kipujärjestelmä on laajentanut valvonta-aluettaan. Tämä ero on erittäin tärkeä ymmärtää, sillä se vaikuttaa suoraan siihen, millaisia ratkaisuja tilanteeseen kannattaa etsiä.

Jos uskomme kivun tarkoittavan aina kasvavaa kudosvauriota, pyrimme luonnollisesti suojelemaan itseämme yhä enemmän. Saatamme vähentää liikkumista, vältellä erilaisia tilanteita ja etsiä jatkuvasti uusia rakenteellisia selityksiä oireille. Jos ongelman ytimessä onkin herkistynyt kipujärjestelmä, tämä strategia ei välttämättä johda toivottuun lopputulokseen. Pahimmillaan se voi ylläpitää tilannetta entisestään.

Käytän vastaanotolla usein palovaroitinvertausta, koska se auttaa hahmottamaan ilmiötä konkreettisesti. Toimiva palovaroitin hälyttää silloin, kun ympäristössä on todellinen tulipalo. Hälytys on hyödyllinen, tarpeellinen ja elintärkeä. Se saa meidät toimimaan nopeasti ja suojaamaan itseämme vaaralta.

Kuvitellaan kuitenkin, että palovaroitin muuttuu poikkeuksellisen herkäksi. Se alkaa hälyttää joka kerta, kun joku paahtaa leipää tai keittää ruokaa. Vielä pidemmälle vietynä voidaan kuvitella tilanne, jossa varoitin jatkaa hälyttämistä pitkään sen jälkeen, kun tulipalo on sammutettu, savu poistunut ja huone tuuletettu.

Tällaisessa tilanteessa hälytys on edelleen todellinen. Palovaroitin todella soi, eikä kyse ole teeskentelystä tai kuvitellusta ongelmasta. Silti hälytys ei enää vastaa todellista vaaran määrää ympäristössä.

Sama ajatus auttaa ymmärtämään myös pitkittynyttä kipua. Kipu, jonka ihminen kokee, on täysin todellinen. Sen olemassaoloa ei tarvitse kyseenalaistaa eikä vähätellä. Samalla on mahdollista, että kipujärjestelmä reagoi voimakkaammin kuin tilanteen todellinen kudosuhka edellyttäisi. Kipu on aito, mutta se ei välttämättä tarkoita, että kehossa tapahtuisi juuri sillä hetkellä jotain vaarallista tai vahingoittavaa.

On myös tärkeää ymmärtää, ettei herkistynyt kipujärjestelmä tarkoita rikkinäistä hermostoa. Järjestelmä toimii edelleen juuri siinä tarkoituksessa, johon se on kehittynyt: suojelemaan ihmistä. Se tekee tehtäväänsä vain liian herkästi. Hermosto on ikään kuin jäänyt pitkäksi aikaa tavallista korkeammalle valmiustasolle, eikä se ole vielä saanut viestiä siitä, että vaara on ohi.

Tässä kohtaa mukaan tulee yksi kipututkimuksen toivoa herättävimmistä käsitteistä: neuroplastisuus. Neuroplastisuudella tarkoitetaan hermoston kykyä muuttua, oppia ja mukautua läpi elämän. Sama järjestelmä, joka on ajan myötä herkistynyt, kykenee myös vähitellen muuttumaan vähemmän herkäksi.

Tämä ei tapahdu yhdessä yössä eikä yhden harjoituksen seurauksena. Se vaatii aikaa, toistoja, uusia kokemuksia ja usein myös uudenlaista ymmärrystä omasta kivusta. Silti kyse ei ole pelkästä toiveajattelusta, vaan biologisesta tosiasiasta. Hermosto on muovautuva järjestelmä.

Juuri siksi keskusherkistymisen ymmärtäminen on monelle niin merkityksellistä. Se tarjoaa vaihtoehtoisen selityksen tilanteeseen, jossa kipu on jatkunut pitkään ilman selvää syytä. Vielä tärkeämpää on, että se tarjoaa mahdollisuuden ajatella tulevaisuutta uudella tavalla. Jos kipujärjestelmä on voinut muuttua herkemmäksi, sillä on myös kyky muuttua jälleen turvallisemmaksi. Tämä ajatus kannattaa pitää mielessä erityisesti silloin, kun pitkä kiputaival alkaa syödä uskoa siihen, että muutos olisi enää mahdollinen.

Kipu ei asu pelkästään kehossa

Fysioterapeuttina ja psykoterapeuttiopinnoissa olen ymmärtänyt yhden asian vuosi vuodelta yhä syvemmin. Tämä oivallus on myös muuttanut perustavanlaatuisesti tapaani kohdata kipua ja työskennellä ihmisten kanssa: kipu ei asu pelkästään kehossa.

Kipu elää hermostossa, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa kaiken sen kanssa, mitä ihmisen elämässä tapahtuu. Uneen liittyvät haasteet, ihmissuhteet, työkuormitus, palautuminen, huolet tulevaisuudesta, turvallisuuden tunne ja elämän kokonaiskuormitus vaikuttavat kaikki siihen, miten hermosto toimii ja miten kipua koetaan.

Tämä ei tarkoita, että kipu olisi psyykkistä siinä merkityksessä, jossa sanaa arkikielessä usein käytetään. Liian usein psyykkinen ymmärretään virheellisesti joksikin vähemmän todelliseksi tai sellaiseksi, joka on vain ihmisen mielessä ja siksi vähemmän vakavasti otettavaa. Todellisuudessa kyse on aivan muusta.

Mieli ja keho eivät ole toisistaan erillisiä järjestelmiä, vaikka meidät on pitkään opetettu ajattelemaan niin. Ne muodostavat yhden kokonaisuuden, joka vaikuttaa itseensä jatkuvasti ja mitattavasti. Jokainen ajatus, tunne, kokemus ja elämäntilanne heijastuu hermoston toimintaan tavalla tai toisella. Tämä vuorovaikutus jatkuu tauotta, vuorokauden ympäri, myös silloin kun emme itse tiedosta sitä.

Kun ihminen pelkää kipua, aivojen uhkien tunnistamiseen osallistuvat alueet aktivoituvat. Näistä tunnetuin on mantelitumake eli amygdala. Kyse ei ole pelkästä tunnekokemuksesta, vaan todellisesta neurobiologisesta tapahtumasta. Hermosto siirtyy valppaampaan tilaan, ja samalla kipuviestien käsittely voi voimistua.

Tutkimuksissa on havaittu, että pelko, uhkan kokeminen ja jatkuva varuillaan olo voivat lisätä kipujärjestelmän herkkyyttä. Tätä voidaan tarkastella myös aivokuvantamisen avulla. Kipu ei siis voimistu siksi, että ihminen olisi heikko, herkkänahkainen tai liioittelisi oireitaan. Se voimistuessaan heijastaa hermoston normaalia toimintaa tilanteessa, jonka aivot tulkitsevat uhkaavaksi. Evoluution näkökulmasta tämä on ollut erittäin hyödyllinen ominaisuus, sillä varovaisuus on usein lisännyt selviytymisen mahdollisuuksia.

Monelle ihmiselle tämän ymmärtäminen tuo helpotusta. Se auttaa irrottautumaan syyllisyydestä, jota pitkäaikaisen kivun kanssa elävät kantavat usein mukanaan. Kivun voimakkuus ei kerro tahdonvoiman puutteesta eikä siitä, että ihminen tekisi jotain väärin. Se kertoo siitä, miten hermosto juuri sillä hetkellä toimii.

Myös stressi vaikuttaa kipuun hyvin konkreettisella tavalla. Pitkittynyt stressi lisää elimistön kuormitusta ja muuttaa hermoston toimintaa. Stressihormonit vaikuttavat suoraan kipujärjestelmään, minkä seurauksena kipuherkkyys voi kasvaa. Moni tunnistaa kokemuksen omasta elämästään: vaikeina ja kuormittavina ajanjaksoina myös kipuoireet tuntuvat usein pahenevan.

Samalla tavalla uni vaikuttaa siihen, kuinka herkästi kipua koetaan. Jo yksi huonosti nukuttu yö voi laskea kipukynnystä seuraavana päivänä. Kipu tuntuu voimakkaammalta, ärsykkeet kuormittavat enemmän ja palautuminen hidastuu. Vastaanotollani tämä yhteys herättää usein oivalluksia, sillä moni tunnistaa ilmiön omasta arjestaan, vaikka ei olisi aiemmin yhdistänyt huonoa unta ja lisääntynyttä kipua toisiinsa.

Myös ihmissuhteilla ja yhteydellä muihin ihmisiin on merkitystä. Tutkimuksissa on havaittu, että yksinäisyys ja sosiaalinen eristäytyminen aktivoivat osittain samoja aivoalueita kuin fyysinen kipu. Tämä auttaa ymmärtämään, miksi pitkäaikainen kipu tuntuu usein erityisen raskaalta silloin, kun elämä on samalla kaventunut ja yhteys muihin ihmisiin on vähentynyt. Kipu ei kosketa vain kehoa, vaan myös ihmisen suhdetta ympäröivään maailmaan.

Onneksi sama ilmiö toimii myös toiseen suuntaan. Juuri tässä piilee yksi tärkeimmistä syistä toivoon.

Kun pelko vähenee, myös kipu usein vähenee. Kun uni alkaa vähitellen korjaantua, kipukynnys voi nousta samassa tahdissa. Kun ihminen löytää takaisin itselleen merkityksellisten asioiden pariin, kipujärjestelmä saa uudenlaista viestiä ympäristöstään.

Merkityksellinen tekeminen voi olla liikuntaa, harrastus, työ, ihmissuhde tai jokin muu asia, joka tuottaa iloa, kiinnostusta tai kokemuksen siitä, että elämässä on suunta. Tällaiset kokemukset eivät poista kipua taianomaisesti, mutta ne muuttavat ympäristöä, jossa hermosto toimii. Kun elämässä on enemmän turvallisuutta, yhteyttä, merkitystä ja hallinnan tunnetta, kipujärjestelmän ei tarvitse olla yhtä voimakkaasti valmiustilassa.

Toisin sanoen kipu ei synny tyhjiössä. Se on aina osa laajempaa kokonaisuutta, jossa keho, hermosto, tunteet, ajatukset ja elämäntilanne ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.

Pelko, välttäminen ja kierre

Yksi yleisimmistä tavoista, joilla pitkittynyt kipu alkaa ottaa elämää haltuunsa, on niin sanottu pelko-välttämiskierre. Olen nähnyt tämän ilmiön vastaanotollani lukemattomia kertoja, ja sen etenemisessä on usein hämmästyttävän paljon samoja piirteitä ihmisestä riippumatta.

Kipu alkaa. Taustalla voi olla selkeä syy, kuten vamma, tapaturma tai ylikuormitus. Tilanne herättää huolta, mikä on täysin luonnollista. Erityisesti silloin, kun kukaan ei ole selittänyt selkeästi, mistä kivussa on kyse tai mitä se tarkoittaa pidemmällä aikavälillä, epävarmuus alkaa helposti kasvaa.

Pelko saa ihmisen suojelemaan itseään. Hän alkaa vähentää liikkumista ja vältellä tilanteita, joiden epäilee pahentavan oireita. Joskus vältettävät asiat liittyvät suoraan alkuperäiseen kipuun, mutta vähitellen mukaan voi tulla myös tilanteita, joilla ei enää ole selvää yhteyttä alkuperäiseen ongelmaan.

Lyhyellä aikavälillä tämä tuntuu täysin järkevältä ratkaisulta. Harva haluaa tehdä tietoisesti jotain, mikä lisää kipua. Varovaisuus näyttäytyy vastuullisena ja turvallisena valintana.

Ajan myötä tilanteeseen alkaa kuitenkin liittyä uusia seurauksia. Kun liikkuminen vähenee, lihasvoima heikkenee, kestävyyskunto laskee ja kehon kuormituksensietokyky pienenee. Muutos tapahtuu hitaasti, usein niin vähitellen, ettei sitä huomaa arjessa.

Kun ihminen myöhemmin yrittää palata aktiivisemmaksi, liikkuminen tuntuukin aiempaa raskaammalta. Kehossa voi tuntua jäykkyyttä, väsymystä tai kipua. Tämä tulkitaan helposti vahvistukseksi alkuperäiselle pelolle.

Ajatus kulkee usein samaa rataa: "Arvasin tämän. Liikkuminen pahentaa tilannetta. Olin oikeassa varoessani."

Tulkinta tuntuu loogiselta, mutta todellisuudessa osa epämukavuudesta voi johtua siitä, että keho on menettänyt vähitellen kuormituksensietokykyään juuri liikkumisen vähentymisen seurauksena. Pelko saa ihmisen välttämään toimintaa, välttäminen heikentää toimintakykyä, ja heikentynyt toimintakyky vahvistaa pelkoa entisestään.

Näin syntyy itseään ruokkiva kierre.

Usein kierre laajenee huomaamatta. Ensin vältetään yhtä liikettä, sitten kokonaista harrastusta, myöhemmin ehkä pidempiä kävelyjä, matkustamista tai muita asioita, jotka olivat aiemmin normaali osa elämää. Vähitellen elämä alkaa rakentua yhä enemmän sen ympärille, mitä ei uskalla tehdä.

Ilman tukea, tietoa ja uudenlaista ymmärrystä tämä kierre harvoin purkautuu itsestään. Useimmiten se kiristyy vuosi vuodelta ja kaventaa elämää vähitellen yhä pienemmäksi.

Siksi pelko-välttämiskierteen katkaiseminen on yksi pitkittyneen kivun kuntoutuksen tärkeimmistä tavoitteista. Se vaatii kahta asiaa samanaikaisesti. Tarvitaan ymmärrystä siitä, mitä hermostossa tapahtuu ja mikä kierrettä ylläpitää. Lisäksi tarvitaan asteittainen, turvallinen ja hallittu paluu liikkeen, toiminnan ja elämän pariin.

Tarkoituksena ei ole pakottaa itseään tekemään kaikkea kerralla tai sivuuttaa kivun viestejä. Tavoitteena on edetä vaihe vaiheelta niin, että sekä keho että hermosto saavat mahdollisuuden oppia uudelleen jotain olennaista: liike on turvallista, toiminta on mahdollista, eikä kipu automaattisesti tarkoita vaaraa.

Mihin pitkittynyt kipu vaikuttaa?

Pitkittynyt kipu ei ole vain kehollinen kokemus, joka pysyy siististi yhdessä lokerossa odottamassa hoitoa. Se vaikuttaa elämään laajasti ja usein tavoilla, joita ei tule ajatelleeksi ennen kuin on itse niiden keskellä ja huomaa, kuinka moni asia on hiljalleen muuttunut.

Uni kärsii usein ensimmäisenä

Uni on yksi ensimmäisistä asioista, joista kysyn vastaanotolla. Kipu voi vaikeuttaa nukahtamista, herättää kesken yön tai estää löytämästä mukavaa asentoa. Samalla huono uni lisää kipuherkkyyttä seuraavana päivänä.

Kyseessä on kaksisuuntainen yhteys: kipu heikentää unta, ja huonosti nukuttu yö voimistaa kipukokemusta. Tämä on yksi yleisimmistä ja sitkeimmistä kierteistä, joita vastaanotolla kohtaan. Samalla se on myös yksi niistä tekijöistä, joihin voidaan vaikuttaa konkreettisesti osana kokonaisvaltaista hoitoa.

Mieliala muuttuu kivun mukana

Pitkittynyt kipu vaikuttaa lähes väistämättä myös mielialaan. Muutos tapahtuu usein hitaasti, niin vähitellen, ettei ihminen itse välttämättä huomaa sitä ennen kuin joku läheinen ottaa asian puheeksi.

Tutkimuksissa on havaittu, että pitkittynyttä kipua kokevilla ihmisillä masennuksen riski on selvästi suurempi kuin muulla väestöllä. Tämä ei ole sattumaa. Kipu ja mieliala ovat yhteydessä samoihin hermostollisiin järjestelmiin, samoihin välittäjäaineisiin ja osittain samoihin aivoalueisiin.

Tästä syystä koen tärkeäksi, että kipua hoidettaessa tarkastellaan aina myös ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Kysymys ei ole pelkästään siitä, missä kohtaa kehoa sattuu, vaan myös siitä, miten ihminen voi elämässään yleisemmin.

Ihmissuhteet muuttuvat

Pitkittynyt kipu vaikuttaa usein myös ihmissuhteisiin. Muutokset voivat olla hyvin hienovaraisia, eikä niitä ole aina helppo tunnistaa tai sanoittaa.

Läheiset haluavat auttaa, mikä on luonnollista ja arvokasta. Joskus auttamisen halu voi kuitenkin muuttua ylisuojeluksi. Tällöin viesti voi tahtomattaan olla, ettei ihminen enää pärjää itse tai ettei hänen kannata yrittää tehdä asioita omin voimin.

Toisaalta kipua kokeva ihminen saattaa itse alkaa vetäytyä. Suunnitelmia perutaan, kutsuja jätetään väliin ja yhteydenpito vähenee. Syynä ei yleensä ole haluttomuus, vaan pelko siitä, ettei jaksa, ettei pysty osallistumaan täysipainoisesti tai ettei halua olla muille rasitteena.

Vähitellen kivun vaikutus voi ulottua myös sosiaaliseen elämään tavalla, jota ei aluksi huomaa.

Kipu voi muuttaa käsitystä itsestä

Yksi pitkittyneen kivun merkittävimmistä vaikutuksista liittyy identiteettiin.

Muutos tapahtuu yleensä hitaasti. Ihminen, joka on aiemmin pitänyt itseään aktiivisena, itsenäisenä ja toimintakykyisenä, saattaa huomata alkavansa määritellä itseään kivun kautta.

Ajatukset muuttuvat vähitellen muotoon: "Olen se, jolla on selkäongelma." Tai: "En enää pysty niihin asioihin, jotka olivat minulle tärkeitä."

Tämä identiteetin muutos on hoidollisesti merkittävä asia. Kyse ei ole vain fyysisestä toimintakyvystä, vaan myös siitä, miten ihminen näkee itsensä ja oman tulevaisuutensa.

Siksi toipuminen ei aina tarkoita pelkästään lihasvoiman, liikkuvuuden tai kestävyyden palauttamista. Se tarkoittaa myös tilan luomista sille, että ihminen voi käsitellä menetyksen kokemuksia ja rakentaa uudelleen käsitystä itsestään tavalla, joka ei ole täysin kivun määrittämä.

Yleisimmät väärinkäsitykset

Vuosien aikana olen kuullut vastaanotolla samoja uskomuksia yhä uudelleen. Usein ne ovat lähtöisin hyvästä tarkoituksesta. Joskus ne ovat peräisin läheisiltä, joskus terveydenhuollon ammattilaisilta. Tarkoituksesta riippumatta ne voivat kuitenkin ylläpitää kipua, lisätä pelkoa tai heikentää toivoa.

Siksi niiden purkaminen on usein yhtä tärkeää kuin yksikään harjoitusohjelma.

"Se on vain psyykkistä"

Tämä on yksi haitallisimmista lauseista, joita pitkittynyttä kipua kokeva ihminen voi kuulla.

Sen taustalla on usein virheellinen ajatus siitä, että psykologinen tarkoittaisi vähemmän todellista. Ikään kuin vain sellainen olisi oikeaa sairautta, joka näkyy verikokeessa, magneettikuvassa tai röntgenissä.

Todellisuudessa psykologiset tekijät vaikuttavat kipuun täysin todellisten neurobiologisten mekanismien kautta. Niitä voidaan tutkia, mitata ja havaita tieteellisin menetelmin. Ne ovat yhtä todellisia kuin verenpaine, syke tai verensokeri.

Ongelma on siinä, miten ihminen yleensä tulkitsee tämän lauseen.

Kun potilas kuulee sanat "se on vain psyykkistä", hän kuulee usein jotain aivan muuta: "Kuvittelet tämän." "Liioittelet." "Sinussa ei ole oikeasti mitään vikaa."

Tällainen viesti lisää helposti häpeää, vähentää luottamusta hoitoon ja voi pahimmillaan saada ihmisen luopumaan avun hakemisesta kokonaan.

"Sinun täytyy vain oppia elämään sen kanssa"

Tämä on ehkä toivoa eniten nakertava lause, jonka vastaanotolla kuulen asiakkaiden kertovan.

Se perustuu ajatukseen, että pitkittynyt kipu olisi pysyvä ja muuttumaton tila, jonka kanssa voi tehdä vain yhden asian: sopeutua.

Useimmiten näin ei kuitenkaan ole.

Hermosto on muovautuva järjestelmä. Se voi herkistyä, mutta se voi myös rauhoittua. Kipu voi muuttua, vaikka se olisi jatkunut pitkään. Asianmukaisella ja kokonaisvaltaisella hoidolla moni saavuttaa merkittävää helpotusta oireisiinsa, ja osalla kipu voi hävitä kokonaan.

Useimmiten tavoitteena ei ole täydellinen oireettomuus yhdessä yössä, vaan toimintakyvyn, elämänlaadun ja luottamuksen palautuminen omaan kehoon.

Valitettavasti lause "sinun täytyy vain oppia elämään sen kanssa" sanotaan joskus liian aikaisin. Ennen kuin kipua on todella pyritty ymmärtämään. Ennen kuin hermoston toimintaa on selitetty. Ennen kuin liikettä, kuntoutusta ja kokonaisvaltaista hoitoa on ehditty hyödyntää kunnolla.

Silloin se voi sulkea oven, jonka pitäisi pysyä vielä avoinna.

"Liikkuminen on vaarallista"

Tämä on yksi yleisimmistä ja sitkeimmistä uskomuksista pitkittyneen kivun yhteydessä.

Ajatus tuntuu täysin loogiselta. Jos liike lisää kipua, on helppo päätellä, että liike aiheuttaa vahinkoa ja että turvallisin vaihtoehto on välttää sitä.

Pitkittyneessä kivussa tämä ei kuitenkaan useimmiten pidä paikkaansa.

Kipu ei välttämättä kerro käynnissä olevasta kudosvauriosta. Usein se kertoo herkistyneestä hermostosta, joka reagoi normaaleihin ärsykkeisiin voimakkaammin kuin tilanteessa olisi tarpeen.

Tämän vuoksi asteittainen, suunnitelmallinen ja turvallisesti toteutettu liike on yksi tehokkaimmista pitkittyneen kivun hoitokeinoista. Se ei ole uhka hermostolle, vaan yksi tärkeimmistä tavoista opettaa sille uudelleen, että keho on vahva, toimintakykyinen ja turvallinen käyttää.

Liike ei siis useimmiten ole ongelma. Oikein toteutettuna se on osa ratkaisua.

Miksi ymmärtäminen on jo osa hoitoa?

Yksi asia, joka on muuttanut työskentelytapaani enemmän kuin mikään yksittäinen menetelmä, on havainto siitä, kuinka paljon pelkkä ymmärryksen lisääntyminen voi auttaa jo ennen ensimmäistäkään harjoitusta.

Kun istun uuden asiakkaan kanssa alas ja annan hänelle aikaa kertoa tarinansa rauhassa alusta loppuun, tapahtuu usein jotain merkittävää. En tarkoita vain oireiden kuvaamista tai lääketieteellisten faktojen läpikäymistä, vaan koko sen matkan kuuntelemista, jonka ihminen on kivun kanssa kulkenut. Usein juuri ne yksityiskohdat, jotka eivät ensi silmäyksellä tunnu kliinisesti merkittäviltä, auttavat ymmärtämään kokonaisuutta kaikkein parhaiten.

Kun tämän jälkeen käymme yhdessä läpi, mitä pitkittyneessä kivussa tapahtuu, miksi kipu voi jatkua kudoksen paranemisen jälkeen, miksi kuvantamistutkimukset eivät aina anna vastauksia, miksi kipu voi levitä alkuperäisen alueen ulkopuolelle ja miksi kaikki tämä on ymmärrettävää eikä merkki mystisestä tai selittämättömästä sairaudesta, huoneessa tapahtuu usein jotain havaittavaa.

Kipu ei katoa yhdessä hetkessä. Kyse ei ole ihmeestä eikä taikaratkaisusta. Silti moni kokee, että jokin muuttuu. Kehon jännitys vähenee hieman. Pelko hellittää. Tilanteeseen liittyvä epävarmuus ei enää tunnu yhtä musertavalta kuin ennen.

Kun ihminen ymmärtää, mitä hänen kehossaan tapahtuu, hän ei enää joudu taistelemaan tuntematonta vastaan. Avuttomuuden tunne alkaa väistyä, koska tilanteelle löytyy selitys, joka ei syyllistä, vähättele tai kyseenalaista kokemusta. Sen tilalle tulee ymmärrys siitä, että kivulle on olemassa biologinen ja looginen selitys.

Usein juuri tässä kohtaa seuraava askel tulee mahdolliseksi. Liike, harjoittelu tai jokin aiemmin vältetty toiminta ei enää tunnu yhtä uhkaavalta. Kun pelko hieman väistyy, tilalle syntyy mahdollisuus kokeilla jotain uutta.

Tätä lähestymistapaa kutsutaan kipuneurotiedekoulutukseksi. Sen tavoitteena on auttaa ihmistä ymmärtämään kipuaan paremmin ja muodostamaan realistisempi kuva siitä, mitä hermostossa tapahtuu. Tutkimuksissa on havaittu, että jo kipujärjestelmän toiminnan ymmärtäminen voi vähentää kipuun liittyvää pelkoa ja katastrofiajattelua, lisätä aktiivisuutta ja parantaa toimintakykyä. Tämä kertoo siitä, kuinka voimakkaasti ymmärrys vaikuttaa siihen, miten aivot tulkitsevat kehosta tulevia viestejä.

Tieto ei yksin ratkaise kaikkea, mutta se voi olla ensimmäinen askel kohti muutosta.

Mitä kokonaisvaltainen hoito tarkoittaa käytännössä?

Pitkittyneen kivun hoidossa ei ole yhtä temppua, yhtä lääkettä tai yhtä harjoitetta, joka ratkaisisi kaiken kerralla. Vaikka sellaista usein etsitään, todellisuus on yleensä monimuotoisempi.

Omassa työssäni kokonaisvaltainen hoito tarkoittaa useimmiten useiden eri näkökulmien yhdistämistä. Jokainen ihminen tuo vastaanotolle oman historiansa, elämäntilanteensa ja kokemuksensa, joten myös hoidon täytyy rakentua yksilöllisesti.

Kaiken perustana on ymmärrys. Käymme yhdessä läpi, mitä kipujärjestelmässä tapahtuu, miksi kipu ei välttämättä tarkoita vauriota ja miksi liikkuminen ei yleensä ole vaarallista, vaikka se saattaakin tuntua siltä. Tavoitteena ei ole luento tai yksisuuntainen tiedonjako, vaan yhteinen keskustelu. Kysyn paljon, kuuntelen tarkasti ja pyrin rakentamaan ymmärrystä yhdessä asiakkaan kanssa.

Kun pohja on riittävän vakaa, mukaan tulee liike. Asteittainen ja suunnitelmallinen liikkumisen palauttaminen on yksi tärkeimmistä työkaluista pitkittyneen kivun hoidossa. Eteneminen tapahtuu aina yksilöllisesti, ihmisen omassa tahdissa.

Tarkoituksena ei ole pakottaa läpi kivusta tai todistaa sitkeyttä. Tarkoituksena on rakentaa uudelleen luottamusta omaan kehoon. Jokainen onnistunut kokemus, jossa ihminen huomaa pystyvänsä tekemään jotain ilman pysyvää oireiden pahenemista, antaa hermostolle uudenlaista tietoa. Näistä kokemuksista rakentuu vähitellen pohja toipumiselle.

Työssäni kehoa ja mieltä ei tarkastella erillisinä asioina. Ne ovat osa samaa kokonaisuutta. Fysioterapeuttitaustani sekä psykoterapiaopintoni ovat vahvistaneet käsitystä siitä, että pitkittyneen kivun hoidossa tarvitaan usein molempia näkökulmia samanaikaisesti.

Hengityksen säätely, kehotietoisuuden vahvistaminen ja hermoston rauhoittamiseen tähtäävät harjoitteet eivät ole irrallisia rentoutumismenetelmiä, vaan konkreettisia tapoja vaikuttaa hermoston toimintaan. Niiden avulla voidaan harjoitella turvallisuuden kokemusta, vähentää ylivireyttä ja tukea kipujärjestelmän rauhoittumista.

Turun Fysiokulman monialaisessa ympäristössä psykofyysinen fysioterapia, koulutuspsykoterapia ja akupunktio voivat tarvittaessa täydentää toisiaan. Tavoitteena ei ole tarjota kaikille samaa mallia, vaan rakentaa juuri kyseiselle ihmiselle sopiva polku eteenpäin.

Jos kipu on jatkunut pitkään, tule silti

Yksi ensimmäisillä käynneillä useimmin kuulemistani lauseista kuuluu näin:

"Ajattelin, ettei tänne enää kannata tulla. Kipu on jatkunut niin kauan, ettei sille varmaan voi tehdä mitään."

Ymmärrän ajatuksen hyvin. Pitkä kipuhistoria, epäonnistuneet hoitoyritykset ja vuosien epävarmuus voivat saada uskomaan, että kaikki mahdollinen on jo kokeiltu.

Silti juuri silloin avun hakeminen voi olla erityisen tärkeää.

Pitkittynyt kipu harvoin muuttuu pelkällä odottamisella. Lepo ja lääkitys voivat olla hyödyllisiä osia kokonaisuutta, mutta ne eivät yksin ratkaise sitä, miten hermosto on oppinut käsittelemään kipua.

Muutos alkaa usein siitä, että ymmärrys lisääntyy. Sen jälkeen pelko vähenee vähitellen, luottamus omaan kehoon alkaa palautua ja liike löytää takaisin osaksi arkea. Tämä tapahtuu askel askeleelta, ei yhdellä kertaa.

Sitä matkaa ei tarvitse kulkea yksin.

Ensimmäiselle käynnille ei tarvitse tulla valmiiden vastausten kanssa. Ei tarvitse tietää tarkasti, mikä on vialla tai mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Ei tarvitse osata kuvailla tilannetta lääketieteellisillä termeillä.

Riittää, että tulee paikalle ja kertoo omin sanoin, mitä elämässä tällä hetkellä tapahtuu ja miten kipu siihen vaikuttaa.

Siitä voidaan lähteä liikkeelle yhdessä.

Jos jokin tässä tekstissä herätti ajatuksia tai tunnistit siitä jotain omasta tilanteestasi, voit ottaa yhteyttä matalalla kynnyksellä. Vaikka et olisi vielä täysin varma siitä, tarvitsetko juuri tätä apua, keskustelu voi olla hyvä ensimmäinen askel kohti parempaa ymmärrystä ja uudenlaista suuntaa.

Kirjoittaja
Marko Oinas
Fysioterapeutti , lasten ja nuorten kognitiivinen psykoterapeuttiopiskelija , akupunktiohoitaja

Kuka tarvitsee psykoterapia ja mitä se on?

Tue, 09 Jun 2026 09:15:16 GMT

Psykoterapiaa Turussa : mitä se oikeasti on, kenelle se sopii ja mitä tapaamisilla tapahtuu?

Monella on mielessä kysymys: tarvitsenko minä psykoterapiaa? Ehkä uni ei kulje, ajatukset pyörivät kehää, tai jokin tuntuu pohjimmiltaan jumissa, vaikka elämässä on näennäisesti kaikki hyvin. Tässä tekstissä kerron, mitä psykoterapia on käytännössä, mihin se auttaa ja miltä se näyttää Turun Fysiokulman vastaanotolla.

"Minulla ei ole mitään hätää", mutta silti jotain painaa

Istun vastaanotollani Turun Fysiokulman tiloissa ja kuuntelen ihmisiä, joilla on hyvin erilaisia tarinoita.

Toinen on käynyt lääkärissä pitkään jatkuneen väsymyksen takia, eikä mitään fyysistä syytä löydy. Toinen stressaantuu asioista, joita muut eivät edes huomaa. Kolmas sanoo pärjäävänsä kyllä, mutta myöntää hiljaa, että elämä tuntuu enemmänkin selviytymiseltä kuin elämiseltä.

Sitten on myös henkilö, joka on ulkoa katsottuna menestynyt: työ sujuu, lapset voivat hyvin ja elämä on järjestyksessä. Mutta yksin ollessa mieli on tyhjä. Jokin tuntuu puuttuvan, tai sisällä on tasainen, laimea alakulo, jolle ei löydy nimeä. Hän ei osaa sanoa, mitä haluaa. Hän ei oikein osaa iloita. Hän väsyy asioihin, jotka ennen tuntuivat helpoilta.

Tai kyseessä on nuori, joka toimii arjessa kohtuullisesti mutta kantaa sisällään voimakasta itsekritiikkiä. Hän on oppinut olemaan ahkera, kiltti ja avulias, mutta ei oikein tiedä, mitä itse haluaa tai kuka oikeastaan on. Omia tunteita on vaikea tunnistaa, ja kun joku kysyy: "Miten sinulla menee?", vastaus on aina: "Ihan hyvin", vaikka todellista vastausta ei oikeastaan ole.

Nämä ihmiset eivät välttämättä ole kriisissä. He eivät ole sairaita millään perinteisellä tavalla. Mutta he kantavat jotain, jonka kanssa eivät enää haluaisi olla yksin.

Juuri tämä on usein se todellinen syy, joka tuo ihmisen psykoterapiaan: ei kriisi, vaan hiljainen kaipaus muutokseen.

Meillä on kulttuuri, jossa omasta voinnista puhuminen tuntuu helposti ylireagoimiselta.

"Muillahan on paljon huonommin."

"Kyllä tämä menee ohi."

"Tämän kanssa pitää vain oppia elämään."

Nämä ajatukset ovat tuttuja monelle, ja ne ovat myös yksi syy siihen, miksi apua haetaan liian myöhään tai ei ollenkaan.

Psykoterapia ei ole vain vakavasti sairaille. Se ei ole merkki heikkoudesta tai epäonnistumisesta. Se on työkalu, jota voi käyttää silloin, kun haluaa ymmärtää itseään paremmin, muuttaa jotakin, joka ei toimi, tai saada tukea elämän kuormittaviin vaiheisiin.

Psykoterapiaan hakeutuminen ei vaadi, että tilanne on äärimmilleen kireä tai että arki on romahtanut. Riittää, että tuntee tarvitsevansa tukea. Se on täysin riittävä syy.

Mitä psykoterapia oikein on?

Psykoterapia on ammatillinen hoitomuoto, jossa koulutettu terapeutti auttaa sinua tutkimaan omaa mieltäsi, tunteitasi, ajatuksiasi ja käyttäytymistäsi tavalla, joka tuo helpotusta ja muutosta.

Se ei ole pelkästään juttelemista. Se on järjestelmällistä ja tavoitteellista työskentelyä oman hyvinvoinnin eteen. Kouluttaudun lasten ja nuorten kognitiiviseksi psykoterapeutiksi , ja työskentelyni perustuu hyvin tutkittuun, käytännönläheiseen lähestymistapaan eli kognitiiviseen psykoterapiaan .

Vahva taustani fysioterapian erikoisosaajana – erityisesti kipu-, urheilu- ja psykofyysisessä fysioterapiassa – sekä valmistumiseni akupunktiohoitajaksi tarkoittavat sitä, etten näe mieltä ja kehoa toisistaan erillisinä. Tämä laaja-alainen asiantuntijuus ja kokonaisvaltainen näkökulma näkyvät vahvasti tavassa, jolla työskentelen asiakkaideni kanssa.

Psykoterapia eroaa esimerkiksi valmennuksesta tai neuvonnasta siinä, että kyseessä on säännelty ammatti. Psykoterapeutilla tulee olla virallinen koulutus, ja työ perustuu ammatilliseen etiikkaan, salassapitovelvollisuuteen sekä jatkuvaan ammatilliseen kehittymiseen.

Kognitiivinen psykoterapia – mitä se tarkoittaa käytännössä?

Kognitiivinen psykoterapia lähtee yksinkertaisesta mutta voimakkaasta havainnosta: ajatuksemme, tunteemme ja käyttäytymisemme ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.

Kun ajattelet itsestäsi tai maailmasta tietyllä tavalla – usein automaattisesti ja tiedostamattasi – se vaikuttaa suoraan siihen, miten voit.

Esimerkiksi syvällä oleva uskomus "En ole tarpeeksi hyvä" ei jää pelkäksi ajatukseksi. Se vaikuttaa siihen, miten suhtaudut palautteeseen työssä, miten toimit ihmissuhteissa, miten nukut, miten koet kehosi ja millaisia valintoja teet arjessa.

Uskomukset toimivat kuin linssit, joiden läpi tarkastelemme itseämme, muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa.

Kognitiivisessa psykoterapiassa näitä uskomuksia ja ajatusmalleja tunnistetaan, tutkitaan yhdessä ja tarvittaessa haastetaan. Tavoitteena ei ole ajatella väkisin positiivisemmin, vaan löytää realistisempia, joustavampia ja hyvinvointia tukevia tapoja suhtautua itseensä ja elämään.

Muutos ei tapahdu yhdessä yössä, mutta se on mahdollinen – ja usein nopeampi kuin moni etukäteen uskoo.

Kognitiivinen psykoterapia ei ole positiivista ajattelua eikä ongelmien vähättelyä. Se on rehellistä, joskus hyvin rohkeaa työskentelyä sen kanssa, mitä mielessäsi ja elämässäsi todella tapahtuu.

Terapeutti ei anna valmiita vastauksia, vaan auttaa sinua löytämään ne itse.

Mihin psykoterapia auttaa?

Psykoterapia auttaa hyvin monenlaisissa elämäntilanteissa. On tärkeää ymmärtää, että kyse ei aina ole diagnoosista tai vakavasta mielenterveyden häiriöstä. Terapiaan voi hakeutua myös silloin, kun elämä tuntuu kuormittavalta, haluaa ymmärtää itseään paremmin tai kaipaa tukea muutostilanteessa.

Yleisimpiä teemoja, joiden kanssa asiakkaani hakeutuvat vastaanotolle, ovat:

Ahdistus ja jatkuva huolestuneisuus – kun mieli käy jatkuvasti ylikierroksilla eikä huoli jätä rauhaan.
Masennus ja alakulo – kun ilo, motivaatio tai tulevaisuudenusko ovat kadoksissa.
Uni- ja stressiongelmat – kun keho ja mieli eivät pääse palautumaan.
Työuupumus ja kuormittuminen – niin työelämässä kuin muillakin elämänalueilla.
Elämänmuutokset – esimerkiksi ero, suru, sairastuminen, muutto tai työpaikan vaihto.
Paniikkioireet ja pelot – kun kehon hälytysjärjestelmä aktivoituu ilman näkyvää syytä.
Itsetuntoon liittyvät haasteet – riittämättömyyden tunne, voimakas sisäinen kriitikko tai jatkuva epävarmuus.
Krooninen kipu ja erilaiset kehon oireet – tilanteissa, joissa mielen ja kehon yhteys on merkittävä osa kokonaisuutta.
Lasten ja nuorten haasteet – esimerkiksi ahdistus, itsetunto-ongelmat, tunne-elämän vaikeudet tai koulunkäyntiin liittyvät kuormitustekijät.
Ihmissuhdehaasteet – toistuvat ristiriidat, vaikeudet vuorovaikutuksessa tai samojen ongelmien toistuminen eri suhteissa.
ADHD ja tarkkaavuuden haasteet – arjen hallinnan, toiminnanohjauksen ja kuormituksen säätelyn tukeminen.

Lista ei ole tyhjentävä.

Hyvin usein ihminen hakeutuu psykoterapiaan juuri silloin, kun hän ei oikein osaa sanoa, mikä on vialla. Hän tietää vain, että jokin ei tunnu olevan kohdallaan.

Sekin on täysin riittävä syy hakea apua.

Ensimmäisen tapaamisen tärkein tehtävä onkin selvittää yhdessä, missä tällä hetkellä ollaan ja mihin suuntaan olisi hyvä lähteä kulkemaan.

Miltä tapaaminen näyttää käytännössä?

Tämä on yksi yleisimmistä kysymyksistä ennen ensimmäistä käyntiä, eikä ihme. Moni pohtii, mitä vastaanotolla tapahtuu ja mitä siellä pitäisi osata sanoa.

Psykoterapia ei yleensä muistuta elokuvien terapiakohtauksia. Se ei ole pelkästään sohvalla makaamista tai loputonta lapsuusmuistojen läpikäymistä, vaikka joskus myös menneisyyden kokemukset ovat tärkeä osa työskentelyä.

Ensimmäisillä tapaamisilla teemme yhteistä kartoitusta. Keskustelemme siitä, mikä sinua kuormittaa, mitä toivot terapialta ja millaisia kokemuksia elämäsi varrelle on kertynyt.

Kyse ei ole kuulustelusta, vaan rauhallisesta ja uteliaasta tutkimusmatkasta.

Moni jännittää ensimmäistä tapaamista etukäteen. Usein jännitys kuitenkin helpottaa nopeasti, kun huomaa, ettei vastaanotolla tarvitse suorittaa mitään. Riittää, että tulee paikalle omana itsenään.

Terapian edetessä työskentely alkaa vähitellen syventyä. Se voi sisältää esimerkiksi:

omien ajatusmallien tunnistamista ja tutkimista
automaattisten ajatusten havainnointia
uskomusten ja niiden taustojen ymmärtämistä
uusien toimintatapojen harjoittelua arjen tilanteissa
tunteiden tunnistamisen ja säätelyn vahvistamista
psykoedukaatiota eli tietoa mielen, tunteiden ja hermoston toiminnasta
kehon ja mielen yhteyden tutkimista esimerkiksi hengityksen, jännitystilojen ja kehotietoisuuden kautta.

Kognitiivinen psykoterapia ei ole vain keskustelua. Tavoitteena on myös viedä oivalluksia käytäntöön.

Tästä syystä tapaamisten välillä voidaan käyttää erilaisia harjoituksia tai pieniä kotitehtäviä. Ne auttavat siirtämään terapiassa opitut asiat osaksi arkea, jossa todellinen muutos tapahtuu.

Yksittäinen tapaaminen kestää yleensä 45 minuuttia. Useimmiten tapaamisia on aluksi viikoittain tai joka toinen viikko. Työskentelyn rytmi suunnitellaan kuitenkin aina yksilöllisesti asiakkaan tilanteen mukaan.

Kaikki tapaamiset ovat luottamuksellisia.

Moni kertoo terapiassa asioita, joita ei ole koskaan aiemmin sanonut ääneen. Juuri siksi turvallinen, hyväksyvä ja luottamuksellinen ilmapiiri on koko terapiasuhteen perusta.

Erityisesti lapset, nuoret ja perheet

Yksi erityisosaamiseni alueista on lasten ja nuorten kognitiivinen psykoterapia .

Lapsuus ja nuoruus ovat elämänvaiheita, jolloin monet käsitykset itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta alkavat rakentua. Samalla ne ovat vaiheita, jolloin tuki voi olla erityisen vaikuttavaa.

Varhainen apu voi muuttaa merkittävästi sitä, millaiseksi nuoren suhde itseensä muodostuu myöhemmin elämässä.

Lasten ja nuorten kanssa työskentely on usein konkreettisempaa ja toiminnallisempaa kuin aikuisten kanssa. Keskustelun rinnalla voidaan hyödyntää erilaisia harjoituksia, kuvia, toiminnallisia menetelmiä tai tilanteiden harjoittelua.

Tärkeintä on, että lapsi tai nuori kokee olevansa työskentelyn aktiivinen osapuoli eikä pelkästään aikuisten huolen kohde.

Tarvittaessa mukaan otetaan myös vanhemmat tai muut läheiset.

Perheellä on merkittävä vaikutus lapsen ja nuoren hyvinvointiin. Monissa tilanteissa parhaat tulokset saavutetaan silloin, kun muutosta rakennetaan yhdessä eikä vastuuta jätetä yksin lapselle tai nuorelle.

Psykofyysinen näkökulma – kun keho ja mieli puhuvat samaa kieltä

Minulle psykoterapia perustuu ymmärrykseen mielen ja kehon jatkuvasta vuorovaikutuksesta.

Fysioterapeuttina olen nähnyt vuosien ajan, kuinka kipu, jännitys, uupumus ja erilaiset kehon oireet kietoutuvat yhteen tunne-elämän, stressin ja elämäntilanteiden kanssa. Psykoterapeuttiset opinnot ovat syventäneet tätä ymmärrystä entisestään.

Keho ja mieli eivät ole toisistaan erillisiä järjestelmiä. Ne vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa.

Pitkittynyt stressi voi näkyä esimerkiksi univaikeuksina, lihasjännityksenä, hengityksen muutoksina, vatsaoireina, sydämentykytyksinä tai jatkuvana levottomuutena. Toisaalta krooninen kipu tai pitkäaikainen sairaus voivat vaikuttaa merkittävästi mielialaan, jaksamiseen ja elämänlaatuun.

Keho kantaa kokemuksiamme usein tavalla, jota sanat eivät aina tavoita.

Krooninen hartiaseudun jännitys, pinnallinen hengitys, jatkuva väsymys tai vaikeus rauhoittua voivat kertoa siitä, että hermosto on ollut pitkään kuormittuneena. Näiden yhteyksien ymmärtäminen voi olla tärkeä askel kohti toipumista.

Monilla asiakkaillani on samanaikaisesti sekä fyysisiä oireita että psyykkistä kuormitusta. Tällöin pelkkä oireiden tarkastelu erillisinä ilmiöinä ei aina riitä.

Turun Fysiokulman monialaisessa ympäristössä pystyn hyödyntämään sekä psykoterapeuttista että fysioterapeuttista osaamistani. Työskentelyssä voidaan tarvittaessa huomioida hengitys, kehotietoisuus, hermoston toiminta ja stressin fysiologiset vaikutukset osana kokonaisuutta.

Tavoitteena ei ole hoitaa pelkkää oiretta, vaan kohdata ihminen kokonaisuutena.

Miten psykoterapia eroaa muusta tuesta?

Psykoterapia ei ole sama asia kuin neuvonta, valmennus tai vertaistuki.

Kaikilla näillä on oma tärkeä paikkansa, mutta niiden tavoitteet ja toimintatavat ovat erilaisia.

Psykoterapia on terveydenhuollon sääntelemä ammatti, jonka harjoittaminen edellyttää laajaa koulutusta, valvontaa ja ammatillista vastuuta. Työ perustuu tutkittuun tietoon, eettisiin periaatteisiin sekä luottamukselliseen hoitosuhteeseen.

Ystävät, perhe ja läheiset ihmiset ovat korvaamaton osa hyvinvointia. He voivat tarjota tukea, ymmärrystä ja rinnalla kulkemista.

Psykoterapia tarjoaa kuitenkin jotakin, mitä läheiset eivät voi tarjota samalla tavalla: turvallisen ja puolueettoman tilan, jossa voit tarkastella ajatuksiasi, tunteitasi ja kokemuksiasi ilman huolta toisten kuormittamisesta tai heidän reaktioistaan.

Terapeutti ei arvostele, väsy tai odota sinulta vastapalveluksia.

Hänen tehtävänsä on auttaa sinua ymmärtämään itseäsi paremmin ja löytämään uusia tapoja kohdata elämäsi haasteita.

Se on harvinainen mahdollisuus – tila, joka on varattu kokonaan sinua varten.

Kauanko psykoterapia kestää?

Tähän kysymykseen ei ole yhtä oikeaa vastausta.

Joskus jo muutama käynti tuo tilanteeseen merkittävää selkeyttä ja auttaa löytämään konkreettisia keinoja eteenpäin. Toisinaan taustalla on pidempään jatkuneita haasteita, joiden käsittely vaatii enemmän aikaa.

Psykoterapian kesto riippuu muun muassa tavoitteista, elämäntilanteesta, oireiden kestosta sekä siitä, kuinka syvällistä muutosta tavoitellaan.

Työskentelyn tavoitteet asetetaan aina yhdessä asiakkaan kanssa, ja niiden toteutumista arvioidaan säännöllisesti.

Terapian tarkoituksena ei ole jatkua loputtomiin. Sen tavoitteena on vahvistaa asiakkaan omia voimavaroja, lisätä ymmärrystä itsestä sekä antaa työkaluja, joiden avulla elämässä voi kulkea entistä itsenäisemmin.

Joissakin tilanteissa psykoterapiaan on mahdollista saada Kelan kuntoutuspsykoterapiatukea. Tämä edellyttää tiettyjen kriteerien täyttymistä sekä psykiatrin lausuntoa. Myös työterveyshuolto voi joissakin tilanteissa osallistua psykoterapian kustannuksiin.

Näistä käytännön asioista voidaan keskustella rauhassa ensimmäisen tapaamisen yhteydessä ilman minkäänlaista sitoutumisvelvollisuutta.

Rohkeus ottaa ensimmäinen askel

Psykoterapiaan hakeutuminen ei tarkoita, että olet heikko.

Se ei myöskään tarkoita, että sinussa olisi jotakin perustavanlaatuisesti vialla.

Useimmiten se tarkoittaa päinvastaista.

Se tarkoittaa, että pysähdyt kuuntelemaan itseäsi. Se tarkoittaa, että pidät omaa hyvinvointiasi tärkeänä. Se tarkoittaa, että uskot muutoksen olevan mahdollinen.

Ja ennen kaikkea se tarkoittaa rohkeutta.

Vastaanotan Turun Fysiokulman tiloissa aikuisia, nuoria ja lapsia.

Ensimmäiselle käynnille ei tarvitse tulla valmiiden vastausten kanssa. Sinun ei tarvitse tietää tarkasti, mikä on ongelma tai mitä haluat saavuttaa. Riittää, että olet valmis tutkimaan tilannettasi yhdessä ammattilaisen kanssa.

Moni kertoo jo ensimmäisen tapaamisen jälkeen kokevansa helpotusta. Ei siksi, että kaikki olisi ratkennut, vaan siksi, ettei asioiden kanssa tarvitse enää olla yksin.

Jos jokin tässä tekstissä herätti ajatuksia tai tunnistit siitä jotakin omasta elämästäsi, voit ottaa yhteyttä matalalla kynnyksellä.

Joskus ensimmäinen askel on myös tärkein.

Kirjoittaja

Marko Oinas
Fysioterapeutti, lasten ja nuorten kognitiivinen psykoterapeuttiopiskelija , akupunktiohoitaja

Vastaanotto

Turun Fysiokulma, Turku

Akupunktio ja tiede: ei niin yksinkertaista kuin luulet

Fri, 05 Jun 2026 10:51:03 GMT

Kiinalaisesta lääketieteestä länsimaiseen tieteeseen – onko akupunktio näyttöön perustuvaa?

Toimiiko akupunktio oikeasti? Mitä tutkimus sanoo.

Tämä on kysymys, johon törmää usein ja johon ei ole yksinkertaista vastausta. Akupunktio on vuosituhantinen perinne, mutta tarkoittaako se, että se ei voi olla tieteellistä? Tai toisinpäin: onko länsimainen tutkimus oikea mittari kiinalaiselle lääketieteelle? Tässä blogissa pohdin tätä jännitettä rehellisesti, koska uskon että sekä potilaiden että ammattilaisten on hyvä ymmärtää, mistä tässä kokonaisuudessa on kyse.

Perinne, joka perustuu havaintoihin

Kiinalainen lääketiede on noin 2 000–3 000 vuotta vanha järjestelmä. Se on kehittynyt tarkkailemalla ihmistä, tunnistamalla kaavoja ja testaamalla hoitoja sukupolvien ajan. Se ei ole uskomusjärjestelmä eikä mystiikkaa, vaan empiirinen perinne, joka perustuu havaintoihin. Mutta sen käsitteet, kuten Qi, meridiaanit, yin ja yang, eivät sovi suoraan länsimaisen lääketieteen kieleen, ja tästä syntyy usein väärinymmärryksiä molempiin suuntiin.

On tärkeää ymmärtää, mitä nämä käsitteet oikeasti tarkoittavat. Qi ei ole mystinen voima, jota ei voisi selittää mitenkään. Se on pikemminkin toiminnallinen kuvaus kehon elintoiminnoista, virtauksesta ja energiatasapainosta. Kun kiinalaisessa lääketieteessä puhutaan Qi:n "jumiutumisesta", se voi tarkoittaa esimerkiksi lihasjännitystä, verenkierron heikkenemistä tai hermoston ylivirittyneisyyttä. Käsitteet ovat eri kielellä, mutta ne voivat kuvata samoja ilmiöitä kuin länsimainen anatomia ja fysiologia.

Meridiaanit puolestaan ovat karttoja, jotka kuvaavat kehon pintapisteiden ja sisäelinten välisiä yhteyksiä. Ne eivät ole anatomisia rakenteita länsimaisessa mielessä, mutta ne voivat kuvata toiminnallisia yhteyksiä, joita tutkimus yhä enemmän tunnistaa. Esimerkiksi autonomisen hermoston yhteydet sisäelinten ja kehon pinnan välillä vastaavat joiltain osin kiinalaisen lääketieteen kuvaamia reittejä. Tämä ei tarkoita, että meridiaaniteoria on "todistettu oikeaksi", mutta se tarkoittaa, ettei se myöskään ole täysin vailla biologista perustaa.

Kahden järjestelmän välinen jännite

Tämä on haaste sekä tutkijalle että potilaalle. Kuinka tutkia kiinalaista lääketiedettä länsimaisen tieteen menetelmillä muuttamatta sen luonnetta? Kuinka mitata Qi:tä, kun se ei ole yksittäinen molekyyli vaan kehon toiminnan kokonaisuutta kuvaava käsite?

Kiinalainen lääketiede lähestyy ihmistä kokonaisuutena. Kaksi potilasta, joilla on sama diagnoosi länsimaisessa mielessä, esimerkiksi migreeni tai alaselkäkipu, voivat saada täysin eri akupunktiohoidon . Tämä johtuu siitä, että heidän oirekuvansa, elämäntilanteensa ja kehon kokonaisolemus eroavat toisistaan. Toinen kärsii ylivirittyneen hermoston aiheuttamasta migreenistä, toinen taas maksan Qi:n stagnation aiheuttamasta, kiinalaisen lääketieteen termein kuvattuna. Hoito räätälöidään sen mukaisesti.

Tämä yksilöllisyys tekee satunnaistettujen kontrolloitujen kokeiden suunnittelusta hankalaa. Kuinka standardoit hoidon, jonka perimmäinen vahvuus on räätälöinnissä? Länsimainen lääketiede on tottunut tutkimaan lääkeaineita, joissa annos on vakio ja kohde on spesifi. Akupunktio ei toimi niin. Se ei ole lääkeaine vaan kokonaisvaltainen interventio, ja sen tutkiminen vaatii erilaisia metodologisia ratkaisuja.

Mitä tutkimus sanoo?

Siitä huolimatta tutkimusta on tehty paljon, erityisesti viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Cochrane-tietokanta, joka on yksi tiukimmin arvioiduista lääketieteellisten tutkimusten kokoelmista, on julkaissut useita systemaattisia katsauksia akupunktion vaikutuksista. Tulokset ovat vaihtelevia aiheen mukaan. Kroonisen kivun, päänsäryn, alaselkäkivun ja jännitystyypin vaivojen hoidossa näyttö on kohtalaista tai hyvää. Muilla alueilla näyttö on epäselvempää tai puuttuu kokonaan.

Kiinnostava yksityiskohta on se, että useissa kivunhoidon tutkimuksissa akupunktio on osoittautunut paremmaksi kuin tavanomainen hoito, ja tulokset ovat säilyneet kuukausien seurannan ajan. Tämä on merkittävää, koska se viittaa siihen, että kyse ei ole pelkästään hetkellisestä vaikutuksesta tai plasebosta. Pitkäkestoinen kipuoire, johon on jo yritetty muita hoitoja, alkaa helpottua ja pysyy helpottuneena. Se on kliinisesti relevantti tulos riippumatta siitä, miten tarkasti sen mekanismi tunnetaan.

On myös tärkeää ymmärtää, mitä "näyttö puuttuu" oikeasti tarkoittaa. Se ei tarkoita, ettei hoito toimi. Se tarkoittaa, että kyseiseltä alueelta ei ole riittävästi laadukasta tutkimusta, jotta johtopäätöksiä voitaisiin tehdä. Nämä ovat eri asioita. Monet hoitomuodot, joita käytetään länsimaisessa lääketieteessä "rutiinisti", perustuvat myös varsin ohueen tutkimusnäyttöön.

Kontrolloinnin ongelma

Yksi tutkimuksen iso haaste on kontrollointi. Lääketutkimuksessa käytetään lumelääkettä, mutta miten teet lumeakupunktion? Jotkut tutkimukset käyttävät teleskooppineuloja, jotka eivät oikeasti lävistä ihoa, tai "vääriin" kohtiin pistettyjä neuloja. Ongelma on, että jo pelkkä koskettaminen ihoon aktivoi hermoston ja käynnistää kipua moduloivia prosesseja. Tämä "lume" voi itsessään olla aktiivinen interventio, ei neutraali kontrolli.

Jotkut tutkijat argumentoivat, että lumeakupunktio ei ole sama asia kuin sokeripilleri lääketutkimuksessa, vaan pikemminkin heikompi versio oikeasta hoidosta. Jos näin on, vertailu "oikean" ja "lume" akupunktion välillä aliarvioi todellista eroa akupunktion ja ei-minkään välillä. Tämä on metodologinen haaste, joka ei tarkoita, ettei hoito toimi, mutta se tekee tulosten tulkinnasta monitahoisempaa kuin miltä ensisilmäyksellä näyttää.

Länsimainen tiede alkaa löytää mekanismeja

Länsimainen lääketiede on viime vuosikymmeninä alkanut kuvata akupunktion mekanismeja omalla kielellään, ja tulokset ovat kiinnostavia. Tiedämme, että neulanpisto vapauttaa adenosiinia kudoksessa, ja adenosiinilla on kipua lievittäviä ominaisuuksia. Tiedämme, että akupunktio aktivoi endorfiinijärjestelmää, samaa järjestelmää, johon opioidikipulääkkeet vaikuttavat. Autonomisen hermoston tasapainottuminen, tulehdusvasteen muutos ja aivokuvantamisella havaittu aktivaatio ovat kaikki konkreettisia, mitattavia vaikutuksia.

Erityisen kiinnostavaa on MRI-tutkimuksilla tehty havainto, että akupunktioneulat aktivoivat ja deaktivoivat tiettyjä aivoalueita tavalla, joka eroaa lumeakupunktiosta. Kipua käsittelevien alueiden, kuten limbisen järjestelmän ja oletustila-verkoston, muutokset ovat mitattavissa. Tämä tarkoittaa, että jokin biologinen mekanismi on olemassa, vaikka koko kuvaa ei vielä ymmärretä.

Nämä havainnot eivät korvaa kiinalaista käsitejärjestelmää, ne täydentävät sitä eri perspektiivistä. Samoin kuin musiikkia voi analysoida sekä tunnekokemuksena että aaltomuotoina, molemmat ovat totta, ja molemmat kuvaavat samaa ilmiötä eri tasolla. Kiinalainen lääketiede kuvaa kokemusilmiötä ja toiminnallista kokonaisuutta. Länsimainen neurotiede kuvaa molekulaarisia ja hermostollisia mekanismeja. Nämä kaksi voivat elää rinnakkain.

Integroiva näkökulma käytännössä

Minä en valitse puolia enkä pidä tätä nollasummapelinä. Kunnioitan sekä pitkää perinnetietoa että länsimaista tiedettä, ja käytän molempia. Yhdistän kiinalaisen lääketieteen diagnostiikan ja länsimaisen anatomiaymmärryksen. Fysioterapeuttina ymmärrän kudokset, hermoston ja biomekaaniikan. Akupunktiohoitajana kuuntelen potilaan kokonaistilannetta: unta, stressiä, ruoansulatusta, kipujen luonnetta, elämäntilannetta. Nämä eivät ole ristiriidassa, vaan rikastuttavat toisiaan.

Hyvä kliininen käytäntö ei ole dogmia kummastakaan suunnasta. Se on rehellinen, avoin katse siihen, mikä auttaa, mitä potilas tarvitsee ja miten kokonaisuus on parhaiten hoidettavissa. Joskus se tarkoittaa akupunktiota . Joskus se tarkoittaa lähettämistä lääkärille. Joskus molempia.

Loppujen lopuksi tärkeintä on tulos: auttaako hoito? Ja tähän kysymykseen vastaavat sekä tutkimukset, vuosikymmenien kliininen kokemus että asiakkaan oma kokemus kehossaan. Kaikki nämä ovat validia tietoa. Tiede ei ole ainoa tapa tietää, mutta se on yksi parhaista tavoista testata, onko jokin johdonmukaisesti hyödyllistä. Ja akupunktion kohdalla se testi on monella alueella jo läpäisty.

Marko Oinas

Fysioterapeutti & akupunktiohoitaja

Turun Fysiokulma

Hengitys – kehon unohdettu avain hyvinvointiin

Thu, 28 May 2026 10:55:24 GMT

Hengitys hermostosi peilinä – mitä se todella kertoo?

Kirjoittanut Marko Oinas, lasten ja nuorten kognitiivisen psykoterapian opiskelija, psykofyysinen fysioterapeutti , urheilufysioterapeutti ja akupunktioterapeutti – Turun Fysiokulma

Teet sen noin 20 000–25 000 kertaa vuorokaudessa. Juuri nyt, kun luet tätä lausetta, otat yhden hengenvedon. Ilman, että kiinnität siihen mitä, hengityksesi kuljettaa sinua läpi jokaisen elämäsi hetken: valveillaolon, unen, stressin, palautumisen ja palautumisen. Hengitys on meille meille selvä elintoiminto, mutta kliinisesti tarkasteltuna se on jotain paljon suurempaa.

Hengitys on herkin säätelyjärjestelmäsi – ei pelkkä elintoiminto

Hengitys tapahtuu tauotta. Keskimäärin hengitämme noin 20 000 kertaa vuorokaudessa, usein kiinnittämättä siihen juuri lainkaan huomiota. Silti hengitys on yksi kehon herkimmin muuttuvista ja tarkimmin säädellyistä järjestelmistä. Se reagoi jatkuvasti siihen, mitä kehossa, mielessä ja ympäristössä tapahtuu. Hengitys muuttuu ennen kuin ehdimme itse edes tiedostaa muutosta. Juuri siksi hengitys toimii ikään kuin reaaliaikaisena peilinä hermoston tilasta.

Usein hengityksestä puhutaan vain elintoimintona, jossa keuhkot ottavat happea sisään ja poistavat hiilidioksidia ulos. Todellisuudessa hengitys on kuitenkin paljon enemmän. Se on osa koko kehon säätelyverkosto järjestelmää, joka yhdistää autonomisen hermoston, tunnesäätelyn, stressivasteen, kehon jännitystilat, verenkierron, sydämen sykkeen ja jopa kokemuksen turvallisuudesta.

Hengitys on samalla sekä automaattinen että tahdonalainen toiminto. Emme joudu tietoisesti ajattelemaan hengittämistä, sillä hengitystä säätelevät aivorungon hengityskeskukset pitävät sen automaattisesti käynnissä myös nukkuessa. Samanaikaisesti voimme kuitenkin vaikuttaa hengitykseen tietoisesti jolloin voimme pidättää hengitystä, huokaista, hengittää syvempään tai hidastaa rytmiä. Tämä tekee hengityksestä poikkeuksellisen järjestelmän kehossamme. Se toimii ikään kuin siltana automaattisen hermoston ja tietoisen kokemuksen välillä.

Hengityksen säätely ei tapahdu vain keuhkoissa tai palleassa. Siihen osallistuu koko hermosto. Hengitykseen vaikuttavat autonominen hermosto, limbinen järjestelmä eli tunteita käsittelevät aivoalueet, tarkkaavuusjärjestelmät, uhkien arviointiin osallistuvat verkostot sekä aivojen korkeammat kognitiiviset toiminnot. Tämän vuoksi hengitys reagoi välittömästi stressiin, pelkoon, kipuun, kiireeseen, ylivireyteen, kuormitukseen ja emotionaaliseen turvattomuuteen.

Moni tunnistaa tilanteen, jossa hengitys muuttuu huomaamatta pinnalliseksi kiireisessä työpäivässä tai stressaavassa tilanteessa. Ahdistuksessa hengitys voi kiihtyä ja muuttua rintakehäpainotteiseksi. Pelko voi hetkellisesti pysäyttää hengityksen kokonaan. Suru näkyy usein huokailuna ja itkuisena hengityksen rytmin rikkoutumisena. Turvallisuuden tunne puolestaan mahdollistaa syvemmän, vapaamman ja joustavamman hengityksen. Hengitys ei siis vain reagoi tunteisiin, vaan se on osa tunneprosessia.

Psykofyysisessä fysioterapiassa hengitystä ei nähdä vain yksittäisenä oireena tai mekaanisena suorituksena. Hengitys toimii diagnostisena ikkunana ihmisen kokonaistilanteeseen. Hengityksen rytmi, syvyys, liikesuunnat, hengityksen pidättely, huokailu, hengityksen epäsymmetria tai jatkuva ylävartalon jännitys voivat kertoa hermoston kuormituksesta, pitkittyneestä stressistä, traumataustasta, kiputiloista tai autonomisen hermoston epätasapainosta.

Monilla pitkäaikaisista oireista kärsivillä ihmisillä hengitys muuttuu vähitellen selviytymisstrategiaksi. Kehon kuormittuessa hengitys alkaa usein huomaamatta muuttua nopeammaksi, pinnallisemmaksi ja ylävartalopainotteiseksi. Samalla pallean luonnollinen liike vähenee ja keho alkaa käyttää enemmän apuhengityslihaksia, kuten niskan, hartioiden ja rintakehän lihaksia. Tämä voi ylläpitää lihasjännitystä, lisätä kuormituksen tunnetta ja vahvistaa hermoston ylivireystilaa.

Pitkittyessään hengityksen säätelyn häiriöt voivat vaikuttaa hyvin laajasti elimistöön. Ne voivat liittyä esimerkiksi:

uupumukseen ja kuormituksen kokemukseen
huimaukseen ja “epätodelliseen” oloon
sydämentykytyksiin
rintakehän paineen tunteeseen
ahdistusoireisiin
äänen toiminnan häiriöihin
niska-hartiaseudun kipuihin
keskittymisvaikeuksiin
autonomisen hermoston epätasapainoon
univaikeuksiin
pitkittyneisiin kiputiloihin

Usein kyse ei ole siitä, että ihminen “hengittää väärin”, vaan siitä, että hengitys on sopeutunut pitkäaikaiseen kuormitukseen. Hermosto tekee jatkuvasti parhaansa selviytyäkseen tilanteesta. Siksi hengityksen kanssa työskentelyssä ei ole kyse oikean tekniikan pakottamisesta, vaan turvallisuuden, joustavuuden ja autonomisen säätelyn palauttamisesta.

Tämä on yksi psykofyysisen fysioterapian keskeisistä näkökulmista. Hengitystä ei lähestytä suorittamisen kautta, vaan tutkimalla, miten keho reagoi, mitä hengitys yrittää viestiä ja millaisissa tilanteissa hengitys muuttuu. Usein jo pelkkä hengityksen tiedostaminen lisää yhteyttä omaan kehoon ja hermoston tilaan.

Kun hengityksen rytmi alkaa vähitellen rauhoittua ja muuttua joustavammaksi, myös autonominen hermosto saa viestin turvallisuudesta. Sydämen syke voi tasaantua, lihasjännitys vähentyä ja kehon vireystila muuttua vakaammaksi. Tämän vuoksi hengitys toimii samalla sekä hermoston tilan mittarina että terapeuttisena työkaluna, jolla voidaan vaikuttaa takaisin koko säätelyjärjestelmään.

Psykofyysisessä fysioterapiassa hengityksen kanssa työskentely voi sisältää esimerkiksi:

hengityksen havainnointia ja tietoisuuden lisäämistä
pallean toiminnan vapauttamista
kehon jännitystilojen tunnistamista
liikkeen ja hengityksen yhdistämistä
autonomisen hermoston rauhoittamista
kehotietoisuusharjoitteita
vagushermoon vaikuttavia menetelmiä
akupunktiota osana autonomisen hermoston säätelyn tukemista
turvallisuuden kokemusta vahvistavaa vuorovaikutusta

Monelle ihmiselle merkittävin oivallus on se, ettei hengitys ole vain ilman liikettä sisään ja ulos. Hengitys on jatkuva keskustelu kehon, aivojen ja ympäristön välillä. Se kertoo, kuinka turvalliseksi hermosto tilanteen arvioi juuri nyt.

Ja ehkä juuri siksi hengitys on yksi tehokkaimmista tavoista lähestyä ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Sympaattinen ja parasympaattinen hermosto ja hengitys niiden välissä

Hengitys on jatkuvassa, katkeamattomassa vuorovaikutuksessa hermoston uhka- ja turvajärjestelmän kanssa. Autonominen hermostomme jakautuu karkeasti kahteen pääjärjestelmään: aktivaatiosta, valpastumisesta ja selviytymisestä vastaavaan sympaattiseen hermostoon sekä palautumista, lepoa ja korjaavia toimintoja säätelevään parasympaattiseen hermostoon. Käytännössä koko olotilamme rakentuu näiden kahden järjestelmän jatkuvassa yhteispelissä.

Autonominen hermosto toimii suurelta osin automaattisesti. Emme tietoisesti säätele sydämen sykettä, verenpainetta, ruoansulatusta tai stressihormonien eritystä. Hermosto arvioi jatkuvasti ympäristöä ja kehon sisäistä tilaa: olemmeko turvassa vai pitääkö valmistautua toimintaan? Tämä arviointi tapahtuu suurelta osin tiedostamattomasti ja sekunnin murto-osissa.

Usein ajatellaan, että stressireaktio käynnistyy vain suurissa kriiseissä tai vaaratilanteissa, mutta todellisuudessa hermosto reagoi paljon hienovaraisempiinkin asioihin. Pitkittynyt kiire, jatkuvat keskeytykset, univaje, emotionaalinen kuormitus, kipu, epävarmuus, sosiaalinen jännitys tai jatkuva suorittamisen paine voivat kaikki pitää hermoston valppaustilassa. Keho ei tee suurta eroa fyysisen vaaran ja psykologisen kuormituksen välillä – molemmat voivat aktivoida saman biologisen selviytymisjärjestelmän.

Kun sympaattinen hermosto aktivoituu, keho valmistautuu toimintaan. Sydämen syke kiihtyy, verenpaine nousee, lihaksisto jännittyy ja hengitys nopeutuu. Verenkierto siirtyy enemmän lihaksille ja energiantuotanto tehostuu. Samalla keho priorisoi selviytymistä: ruoansulatus hidastuu, palauttavat prosessit vähenevät ja tarkkaavuus suuntautuu ympäristön mahdollisiin uhkiin.

Tämä ei ole ongelma – päinvastoin. Kyseessä on biologisesti välttämätön järjestelmä, jonka ansiosta ihminen pystyy reagoimaan nopeasti vaaratilanteisiin, fyysiseen rasitukseen ja kuormittaviin elämäntilanteisiin. Ilman sympaattista hermostoa emme selviytyisi emmekä kykenisi toimimaan tehokkaasti arjessa.

Ongelmat syntyvät vasta silloin, kun hermosto ei enää löydä tietä takaisin palautumiseen.

Parasympaattinen hermosto puolestaan mahdollistaa levon, korjaantumisen ja palautumisen. Sen aktivoituessa sydämen syke hidastuu, hengitys tasaantuu, lihasjännitys vähenee ja ruoansulatus aktivoituu. Keho siirtyy tilaan, jossa energiaa ei enää käytetä jatkuvaan valmiuteen, vaan kudosten korjaamiseen, immuunijärjestelmän toimintaan, hormonitasapainoon ja voimavarojen palauttamiseen.

Parasympaattinen tila ei tarkoita passiivisuutta tai “laiskuutta”. Se on biologinen tila, jossa hermosto kokee ympäristön riittävän turvalliseksi, jotta jatkuvaa valppaustilaa ei tarvita. Tässä tilassa myös tunteiden säätely, keskittyminen, sosiaalinen vuorovaikutus ja luova ajattelu toimivat usein paremmin.

Mielenkiintoista on, että moni nykyihminen elää tilanteessa, jossa keho käy jatkuvasti hieman liian korkeilla kierroksilla ilman selvää tietoista kokemusta stressistä. Ylivireys voi normalisoitua niin vahvasti, ettei ihminen enää edes huomaa sitä. Pinnallinen hengitys, leukojen puristaminen, jatkuva sisäinen kiireen tunne, vaikeus pysähtyä tai tunne siitä, ettei koskaan täysin palaudu, voivat muuttua “uudeksi normaaliksi”.

Juuri tässä hengityksen merkitys korostuu.

Hengitys on autonomisen hermoston näkökulmasta poikkeuksellinen järjestelmä. Se toimii automaattisesti ilman tietoista ohjausta, mutta samalla se on yksi harvoista autonomisista toiminnoista, johon voimme vaikuttaa tietoisesti. Tämä tekee hengityksestä ainutlaatuisen portin hermoston säätelyyn.

Kun hengitys muuttuu nopeaksi ja pinnalliseksi, hermosto tulkitsee tilanteen helpommin kuormittavaksi tai uhkaavaksi. Kun hengitys puolestaan hidastuu, pehmenee ja erityisesti uloshengitys pitenee, hermosto saa viestin siitä, että välitöntä vaaraa ei ehkä olekaan. Tämän vuoksi hengityksellä voidaan vaikuttaa suoraan autonomisen hermoston toimintaan ilman, että meidän täytyy ensin vakuuttaa itseämme “ajattelemaan positiivisesti”.

Hengityksen vaikutus ei ole pelkästään psykologinen tunne, vaan fysiologinen tapahtuma. Jokainen hengitys vaikuttaa sydämen rytmiin, veren hiilidioksiditasapainoon, vagushermon aktiivisuuteen ja aivojen vireystilaan. Sisäänhengitys lisää yleensä hetkellisesti sympaattista aktivaatiota ja uloshengitys vahvistaa parasympaattista aktiivisuutta. Tästä syystä rauhallinen ja pitkä uloshengitys toimii usein tehokkaana keinona hermoston rauhoittamiseen.

Voidaan ajatella, että hengitys toimii jatkuvana keskusteluna kehon ja hermoston välillä. Hermosto vaikuttaa hengitykseen, mutta hengitys vaikuttaa takaisin hermostoon. Tämä kaksisuuntainen yhteys tekee hengityksestä yhden tehokkaimmista tavoista lähestyä autonomisen hermoston säätelyä psykofyysisessä fysioterapiassa.

Monelle ihmiselle jo hengityksen havainnointi voi olla merkittävä kokemus. Usein vasta pysähtyessä huomaa, kuinka pitkään hengitystä on pidätellyt, kuinka vähän pallea liikkuu tai kuinka jatkuvasti keho on ollut valmiustilassa. Hengitys ei tällöin ole vain oire tai yksityiskohta muiden joukossa, vaan tärkeä biologinen viesti siitä, missä tilassa hermosto todella on.

Psykofyysisessä fysioterapiassa tavoitteena ei yleensä ole “täydellinen hengitystekniikka”, vaan hengityksen joustavuuden palautuminen. Terve hengitys ei ole mekaanisesti täydellinen suoritus, vaan tilanteeseen mukautuva, elävä ja muuttuva järjestelmä. Joskus hengityksen kuuluukin kiihtyä, joskus rauhoittua. Oleellista on, pystyykö hermosto liikkumaan joustavasti aktivaation ja palautumisen välillä.

Juuri tämä joustavuus on yksi hyvinvoivan hermoston tärkeimmistä ominaisuuksista.

Pallea ja stressin vaikutus hengitykseen

Normaalissa levollisessa tilassa hengityksen ensisijainen moottori on pallea. Pallea on suuri kupolimainen lihas rintakehän ja vatsaontelon välissä, ja jokaisella sisäänhengityksellä se liikkuu alaspäin mahdollistaen keuhkojen laajenemisen. Kun pallea toimii vapaasti ja joustavasti, hengitys suuntautuu luonnollisesti alaspäin ja alavatsa pääsee pehmeästi laajenemaan sisäänhengityksen aikana.

Tällainen hengitys on keholle energiatehokasta. Se kuormittaa vähemmän niskan ja hartiaseudun lihaksia, tukee verenkiertoa ja lymfanesteen liikettä sekä auttaa autonomista hermostoa pysymään tasapainoisemmassa tilassa. Levollinen palleahengitys ei myöskään ole pelkästään “syvää hengittämistä”, vaan ennen kaikkea joustavaa, rytmikästä ja vaivatonta hengitystä, jossa keho ei joudu jatkuvasti työskentelemään selviytymistilassa.

Kun kuormitus kasvaa, kehon strategia muuttuu kuitenkin hyvin nopeasti. Stressi, kipu, pelko, kiire, fyysinen rasitus tai emotionaalinen kuormitus voivat vähentää pallean liikettä ja aktivoida apuhengityslihaksia kaulan, hartioiden ja ylävartalon alueella. Hengitys siirtyy ylemmäs rintakehään, muuttuu pinnallisemmaksi ja hengityksen luonnollinen rytminen vaihtelu vähenee.

Tämä ei ole merkki siitä, että kehossa olisi jotain “väärin”. Kyseessä on biologisesti älykäs stressireaktio. Evoluution näkökulmasta nopeampi ja pinnallisempi hengitys valmistaa elimistöä toimintaan lisäämällä valppautta ja nopeuttamalla reagointia uhkiin.

Ongelma syntyy vasta silloin, kun tästä hengitysmallista tulee pitkäaikainen perustila. Jos hermosto joutuu olemaan jatkuvasti kuormittuneena, keho voi vähitellen “unohtaa”, miltä levollinen hengitys tuntuu. Moni huomaa tällöin hengittävänsä lähes jatkuvasti pinnallisesti ilman, että tiedostaa sitä itse.

Pitkittyessään tämä voi lisätä niska-hartiaseudun jännitystä, purentaongelmia, päänsärkyä, väsymystä ja kokemusta siitä, ettei keho koskaan täysin palaudu. Hengitys ei tällöin enää vain heijasta stressiä – siitä tulee osa sitä ylläpitävää fysiologista kierettä.

Psykofyysisessä fysioterapiassa hengityksen kanssa työskentely ei tarkoita pelkästään “oikean hengitystekniikan” opettelua. Tavoitteena on palauttaa hengityksen joustavuus ja auttaa hermostoa tunnistamaan, milloin jatkuvaa valmiustilaa ei enää tarvita. Usein jo pieni muutos hengityksen rytmissä tai pallean liikkeessä voi vaikuttaa yllättävän laajasti koko kehon kokemukseen.

Mitä tapahtuu, kun stressireaktio jää päälle?

Ongelmaksi tilanne muuttuu silloin, kun keho ei enää palaudu takaisin levon tilaan. Monella ihmisellä hermosto jää pitkäaikaisesti lievästi ylivirittyneeseen tilaan, jossa sympaattinen aktivaatio pysyy jatkuvasti taustalla. Kyse ei välttämättä ole jatkuvasta voimakkaasta stressistä, vaan enemmänkin siitä, että hermosto ei koskaan täysin “laske kierroksia”.

Tällaisessa tilanteessa keho voi olla ulospäin täysin toimintakykyinen. Ihminen käy töissä, hoitaa arjen velvollisuudet ja jatkaa elämää normaalisti, mutta elimistö toimii koko ajan hieman liian korkealla vireystasolla. Moni kuvaa tunnetta niin, että keho ei osaa enää kunnolla rentoutua, vaikka mieli haluaisi levätä.

Krooninen hengityksen ylivireys on hiljaista fysiologista kuormitusta. Pitkittynyt pinnallinen hengitys voi ylläpitää matala-asteista sympaattista aktivaatiota, jolloin:

sydämen syke pysyy jatkuvasti hieman koholla
lihasjännitys ei täysin purkaudu
sydämen sykevälivaihtelu heikkenee
palautumisjärjestelmät toimivat tehottomammin
uni muuttuu kevyemmäksi ja katkonaisemmaksi
keho alkaa käyttää enemmän energiaa pelkkään selviytymiseen

Pitkittyessään tämä tila voi vaikuttaa lähes kaikkiin kehon järjestelmiin. Hermoston jatkuva valmiustila lisää kuormitusta paitsi lihaksistossa myös hormonitoiminnassa, immuunijärjestelmässä ja kipujärjestelmässä. Kehon palautumiskyky heikkenee vähitellen, vaikka varsinaista yksittäistä sairautta ei aina löytyisi.

Moni tunnistaa tilanteen siitä, että palautuminen ei enää tapahdu levollakaan. Viikonloppu ei virkistä, loma ei palauta entiseen tapaan tai keho tuntuu väsyneeltä heti aamusta lähtien. Samalla pienetkin kuormitustekijät voivat alkaa tuntua suhteettoman raskailta, koska hermoston kapasiteetti käsitellä stressiä on jatkuvasti osittain käytössä.

Pitkällä aikavälillä tämä voi näkyä kehollisina oireina, kuten kroonisena väsymyksenä, selittämättömänä jännittyneisyytenä, purentaongelmina, päänsärkynä, huimauksena, univaikeuksina tai jatkuvana levottomuuden tunteena. Joillakin oireet näkyvät myös ruoansulatuksen häiriöinä, hengityksen vaikeutena, sydämentykytyksinä tai herkistymisenä erilaisille ärsykkeille.

Kyse ei ole pelkästä psykologisesta kokemuksesta tai “huonosta stressinsietokyvystä”, vaan vakiintuneesta neurofysiologisesta säätelymallista, jossa hermosto on oppinut pysymään jatkuvassa valmiustilassa. Keho ei tee tätä tahallaan – se yrittää suojata ihmistä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Juuri siksi hermoston rauhoittaminen ei useinkaan tapahdu pelkällä tahdonvoimalla tai järkeilyllä. Kehon täytyy saada konkreettinen kokemus siitä, että jatkuvaa selviytymistilaa ei enää tarvita. Hengitys on yksi tehokkaimmista tavoista välittää tämä viesti hermostolle.

Hengitys, vagushermo ja kivun suora yhteys

Hengityksellä on myös suora yhteys siihen, miten koemme kipua. Kipu ei ole koskaan pelkkä kudosvaurion seuraus, vaan keskushermoston tuottama kokonaisvaltainen kokemus, johon vaikuttavat hermoston yleinen vireystila, uhka-arvio, tunteet, stressihormonit, aiemmat kokemukset ja hengityksen rytmi.

Kun hermosto on pitkään ylivirittynyt, myös kipujärjestelmä herkistyy. Kehon “voimakkuussäädin” kääntyy ikään kuin liian suurelle, jolloin normaalitkin kehon signaalit voivat alkaa tuntua uhkaavilta tai kivuliailta. Tätä ilmiötä kutsutaan sentraaliseksi sensitisaatioksi.

Hengitys toimii tässä säätelymekanismina, joka voi joko ylläpitää ylivireyttä tai auttaa laskemaan hermoston kuormitusta.

Keskeisessä roolissa toimii vagushermo eli kiertäjähermo, joka osallistuu sydämen sykkeen, hengityksen, ruoansulatuksen, tulehdusreaktioiden ja palautumisen säätelyyn. Kun uloshengitys pitenee ja hengitys hidastuu, vagushermon aktiivisuus lisääntyy ja parasympaattinen hermosto vahvistuu.

Kyse ei ole pelkästä “rentoutumisvinkistä”, vaan aidosta ja mitattavasta fysiologisesta vaikutuksesta autonomiseen hermostoon.

Psykofyysinen fysioterapia – hengitys osana kokonaisvaltaista hoitoa

Psykofyysisessä fysioterapiassa hengitystä ei kohdata irrallisena tekniikkana tai yksittäisenä harjoitteena, vaan osana koko ihmisen säätelyjärjestelmää. Työskentelyssä yhdistyvät hengitys, kehotietoisuus, liike, hermoston säätely, turvallisuuden kokemuksen rakentaminen ja autonomisen hermoston tasapainottaminen.

Kyse ei ole vain passiivisesta rentouttamisesta, vaan hermoston uudelleen oppimisesta. Hermosto alkaa vähitellen tunnistaa, milloin aktivaatiota tarvitaan ja milloin kehon on turvallista päästää irti jatkuvasta valmiustilasta.

Kun hengitysmallit alkavat muuttua ja kehon suojajännitykset vähitellen purkautuvat, keho reagoi usein myös emotionaalisesti. Vastaanotolla voi nousta esiin spontaania helpotuksen tunnetta, syviä huokauksia, lämpöaaltoja, vapinaa tai itkua. Joskus hetkellinen turvattomuuden tunne voi myös voimistua, kun pitkään suojana toiminut jännitysmalli alkaa hellittää.

Nämä eivät ole virheitä tai sivuvaikutuksia. Ne ovat merkkejä siitä, että autonominen hermosto alkaa järjestäytyä uudelleen.

Keho ei vain rentoudu – se alkaa muistaa, että turvallinen tila on jälleen mahdollinen.

Marko Oinaksen integroiva työskentelytapa: hengitys, akupunktio ja psykoterapeuttinen ymmärrys

Omassa kliinisessä työssäni keskeistä on integraatio, jossa eri menetelmät tukevat samaa tavoitetta: hermoston säätelykyvyn palautumista.

Psykofyysinen fysioterapia tuo työskentelyyn hengityksen säätelyn, kehotietoisuuden, liikkeen, kivun neurofysiologisen ymmärtämisen sekä hermoston muovautuvuuden hyödyntämisen.

Akupunktio toimii osana autonomisen hermoston ja kipujärjestelmän säätelyä. Sen avulla voidaan vähentää lihasjännitystä, moduloida stressivastetta, vaikuttaa kipukynnykseen ja tukea palautumisjärjestelmän aktivoitumista.

Psykoterapeuttinen viitekehys puolestaan auttaa ymmärtämään käyttäytymismalleja, stressireaktioita, turvan ja uhkan kokemusta sekä kehon ja mielen välistä vuorovaikutusta.

Yhdessä nämä muodostavat kokonaisuuden, jossa keho ja mieli eivät ole erillisiä saarekkeita, vaan saman säätelyjärjestelmän eri ilmentymiä.

Hengitys toimii tässä työssä yhtä aikaa sekä diagnostiikkana että terapiana. Se kertoo, missä tilassa hermosto on – ja samalla se tarjoaa väylän vaikuttaa suoraan tähän tilaan.

Kokeile itse ja muuta hermostosi tilaa yhdessä minuutissa

Voit kokeilla hermostosi tilaan vaikuttamista jo nyt. Harjoitus vie vain noin minuutin.

Asetu mukavasti istumaan tai makuulle.
Anna kehon painon laskeutua alustaa vasten.
Tuo toinen käsi vatsan alueelle navan seudulle.
Hengitä sisään nenän kautta ja anna vatsan liikkua pehmeästi kättä vasten.
Hengitä ulos hieman hitaammin kuin sisään.
Toista tätä rauhallisesti 5–10 hengityskierron ajan.

Älä pyri täydelliseen tekniikkaan tai suorittamiseen. Tärkeintä on havainnoida uteliaasti, mitä kehossa tapahtuu: muuttuuko hartioiden jännitys, hengityksen rytmi, kehon lämpötila tai mielentila?

Harjoituksen tarkoitus ei ole pakottaa kehoa rentoutumaan, vaan välittää hermostolle biologista informaatiota siitä, että juuri tässä hetkessä jatkuvaa valmiustilaa ei välttämättä tarvita.

Hengitys ei ole pikaratkaisu – se on fysiologista totta

Hengitys on yksi ihmisen perustavanlaatuisimmista säätelyjärjestelmistä ja samalla yksi aliarvostetuimmista. Kliinisestä näkökulmasta hengitys ei ole vain mekaanista ilman liikettä, vaan ikkuna koko hermoston säätelykykyyn – siihen, miten kuormitumme, palaudumme, reagoimme ja sopeudumme ympäristöömme.

Psykofyysisessä fysioterapiassa hengitys ei ole lähtöpiste siksi, että se olisi yksinkertainen “pikaratkaisu”. Se on lähtöpiste siksi, että hengitys on jatkuvasti yhteydessä kaikkeen siihen, mitä hermostossa tapahtuu.

Ja siksi hengityksen kautta voidaan joskus tavoittaa asioita, joihin pelkkä järjellä ymmärtäminen ei yksin riitä.

Jos tämä teksti herätti sinussa tunnistamisen tunnetta, siihen kannattaa pysähtyä hetkeksi. Sinun ei tarvitse tietää tarkalleen, mistä oireesi johtuvat tai mikä olisi oikea ratkaisu ennen avun hakemista.

Voit ottaa yhteyttä minuun, Marko Oinakseen, Turun Fysiokulman kautta , niin pohditaan yhdessä rauhassa, mikä voisi olla juuri sinulle sopiva seuraava askel.

Marko Oinas
Psykofyysinen fysioterapeutti
Akupunktiohoitaja
Lasten ja nuorten kognitiivinen psykoterapeuttisen viitekehyksen osaaja

Milloin lapsi tai nuori tarvitsee psykoterapiaa?

Mon, 11 May 2026 07:34:19 GMT

Osa 3: Koulutuspsykoterapia: Milloin lapsi tai nuori tarvitsee psykoterapiaa? – Opas vanhemmalle

Kirjoittanut Marko Oinas, lasten ja nuorten kognitiivisen psykoterapian opiskelija, psykofyysinen fysioterapeutti , urheilufysioterapeutti ja akupunktioterapeutti – Turun Fysiokulma

Tämä on yksi yleisimmistä kysymyksistä, joihin vanhemmat esittävät: "Mistä tiedän, onko normaali kehitysvaihe vai jotain, tarvitse hakea apua?" Kysymys on tärkeä ja vastaus välittämistä — ja vastaus ei aina ole yksinkertainen. Lapset kehittyvät eri tahtiin, ja monet haasteet kuuluvat normaaliin kasvuun. Mutta on myös merkkejä, tarkoitan kiinnittää asiaa. Tässä blogissa jaan tietoa siitä, milloin kannattaa hakea ammattilaisen tukea — ja miksi kannattaa toimia ajoissa.

Miksi lapsi ei kerro pahasta olostaan, ja miten sen huomaa?

Lapset ja nuoret eivät aina osaa tai pysty sanoittamaan pahaa oloaan — ja syitä tähän on monia. Nuoremmilla lapsilla tunnesanasto on vasta kehittymässä. Sanat kuten "ahdistus" tai "masennus" ei tarkoita mitään konkreettista. He eivät pysty nimeämään tunnettaan, vaikka se olisi hyvinkin voimakas.

Nuoret taas todella tunnustaa olonsa, eivät halua näyttää sitä. He pelkäävät aikuisen reaktiota tuleeko siitä lisää huolta, riitaa vai syyllisyyttä? Tai he pelkäävät olevansa taakka perheelle. Monella nuorella on myös ajatus, että "pitää pärjätä itse" ja avun pyytäminen on heikkous.

Joskus lapsi itsekin luulee, että hänen ahdistuksensa tai surullisuus on normaalia, koska hän ei tiedä, miltä muilla tuntuu sisällä. Jos olo on ollut läsnä normaali kauan, se alkaa tuntua, eikä hän osaa edes kuvitella, että asiat voisivat olla toisin. Juuri siksi lapsi ei aina itse pyydä apua, vaikka sitä tarvitsisi.

Pahoinvointi purkautuukin epäsuorasti käyttäytymismuutoksina, fyysisinä oireina, kouluvaikeuksina tai vetäytymisenä. Se voi näyttäytyä ärtyneisyytenä, hiljaisuutena tai yhtäkkisenä kiukkuisuutena, jotka on helppo tulkita "vain huonoksi päiväksi" tai "teini-iäksi". Siksi nämä viestit jäävät helposti huomaamatta tai merkitse tulkituiksi.

Aikuisen / vanheman, opettajan tai muun lähiaikuisen tehtävä on olla hereillä ja tartttua muutoksiin ajoissa. Se ei tarkoita, pitää olla hätä varpaillaan tai tulkita koko hetken kriisiksi. Se tarkoittaa läsnäoloa sitä, että todella katsoo lasta silmiin, kysyy kuulumisia ilman nopeaa, ja kuuntelee myös sitä, mitä ei sanota ääneen.

Usein sinä, joka tunnet lapsesi, huomaat ensimmäisenä, että joksi on pielessä, vaikka et heti osaisi nimetä, mikä. Luota siihen tunteeseen. Vanhemman intuitio on arvokas työkalu, eikä epävarmuus ole syy olla toimimatta.

Lapsen psyykkinen oireilu fyysisinä oireina, mitä kehon viestit kertovat?

Mieli ja keho eivät ole erillisiä, vaan ne ovat jatkuvassa vuoropuhelussa keskenään. Kun lapsi tai nuori ei pysty käsittelemään tunnekuormaansa sanoin, koska lapsella ei ole sanoja, tai nuori ei uskalla sanoa niitä ääneen, jolloin keho alkaa puhua puolesta .

Tämä ei ole vain vertauskuva. Stressi, ahdistus ja suru aktivoivat kehossa konkreettisia fysiologisia reaktioita: lihasjännitystä, muutoksia hengityksessä, hormonitasapainon heilahteluja ja hermoston ylikuormitusta. Pitkittyessään nämä reaktiot alkavat näkyä fyysisinä oireina ja juuri ne ovat usein ensimmäinen merkki, jonka vanhempi tai joku muu havaitsee.

Mitä fyysisiä oireita kannattaa tarkkailla?

Toistuvat päänsäryt tai vatsakivut ovat yksi yleisimmistä merkeistä. Lapsi saattaa valittaa kipuja erityisesti ennen koulua, kokeita tai muita stressaavia tilanteita. On tärkeää ymmärtää, että nämä kivut ovat todellisia ja lapsi ei teeskentele. Keho reagoi aivan yhtä konkreettisesti kuin fyysisessä vammassa . Jos lääkäri ei löydä lääketieteellistä syytä toistuviin oireisiin, kannattaa alkaa miettiä, onko taustalla psyykkistä kuormitusta .

Unihäiriöt ovat toinen yleinen merkki. Nukahtamisvaikeudet, toistuvat yö heräilyt, painajaiset tai toisaalta liiallinen unentarve kertovat siitä, että mieli on ylikuormittunut. Uni on lapselle ja nuorelle tärkeää ja se on sekä fyysisen kasvun että tunne-elämän käsittelyn tuki . Kun uni häiriintyy, se vaikuttaa nopeasti myös mielialaan, keskittymiseen ja koulunkäyntiin.

Ruokahalun muutokset voivat myös olla viesti pahasta olosta. Jotkut lapset lopettavat syömisen tai syövät hyvin vähän, toiset taas turvautuvat ruokaan lohduksi. Merkittävä painon muutos lyhyessä ajassa suuntaan tai toiseen kannattaa aina ottaa vakavasti.

Muita kehon merkkejä saattavat olla:

Jatkuva väsymys ilman infektion aiheuttamaa syytä.
Toistuvat flunssat (pitkittynyt stressi heikentää immuunijärjestelmää).
Lihasjännitykset erityisesti hartiossa ja niskassa.
Sydämentykytykset tai hengenahdistuksen tunne jännittävissä tilanteissa.

Miksi kehon viestejä ei saa sivuuttaa?

Vanhemmalle tai lääkärille voi olla houkuttelevaa todeta, että "tutkimuksissa ei löytynyt mitään" ja jättää asia siihen. Mutta jos oireet toistuvat, kannattaa pysähtyä ja kysyä: mitä lapsi yrittää kertoa? Keho on lapselle usein ainoa kanava, jonka kautta hän pystyy viestimään kuormituksestaan silloin, kun sanat puuttuvat tai niiden käyttäminen tuntuu liian pelottavalta.

Psykofyysisenä fysioterapeuttina olen nähnyt, kuinka kehon rauhoittaminen hengitysharjoitusten, rentoutuksen tai kehollisen työskentelyn kautta voi avata oven myös mielen käsittelylle. Keho ja mieli kulkevat käsi kädessä, ja hoito toimii parhaiten, kun molemmat puolet huomioidaan.

Käytöksen muutokset ja milloin kannattaa huolestua?

Käyttäytymisessä huolestuttavia merkkejä ovat muun muassa voimakas vetäytyminen kavereista ja perheestä, kiinnostuksen menettäminen asioihin, joista lapsi ennen piti, sekä ärtyneisyys, aggressiivisuus tai poikkeuksellinen itkuisuus. Myös selkeä lasku koulumenestyksessä tai -motivaatiossa, lisääntynyt huolestuneisuus tai pelot sekä riskikäyttäytyminen, kuten alkoholin tai päihteiden kokeilu, ovat hälytysmerkkejä.

Riskikäyttäytyminen on tärkeää tunnistaa: se ei ole vain "nuorisokulttuuriin kuuluvaa", vaan usein merkki siitä, että nuori yrittää turruttaa pahaa oloaan .

Nuorilla erityistä huolta herättävät ajatukset itsetuhoisuudesta tai elämän merkityksettömyydestä. Niitä ei saa sivuuttaa ajattelemalla, että "se on vain teini-ikää" tai "hän haluaa vain huomiota". Jos nuori puhuu tai vihjaa itsetuhoisista ajatuksista, hae ammattiapua välittömästi .

Milloin on syytä hakea apua ja milloin vielä ei?

On tärkeää muistaa, että yksi huono viikko tai vaikea vaihe ei automaattisesti tarkoita, että lapsi tarvitsee terapiaa. Kaikilla on huonoja päiviä, ja elämään kuuluu vastoinkäymisiä. Lapsen kyky kohdata vaikeuksia on itsessään tärkeä taito, joka kehittyy juuri näissä hetkissä.

Huomio kannattaa kuitenkin kiinnittää tilanteeseen, jos:

Ongelmat ovat pitkäkestoisia ja ne kestävät useita viikkoja tai kuukausia.
Ne vaikuttavat useisiin elämänalueisiin, kuten kouluun, kavereihin, perheeseen tai harrastuksiin.
Lapsi tai nuori itse sanoo tarvitsevansa apua tai ettei kaikki ole hyvin.
Vanhemmalla on vahva tunne, että kaikki ei ole kohdallaan, vaikka syy olisi vielä epäselvä.

Näissä tilanteissa kannattaa toimia. Ei tarvitse odottaa, että tilanne muuttuu "tarpeeksi pahaksi". Varhainen tuki on aina tehokkaampaa kuin myöhäinen kriisiapu.

Miten ottaa ensimmäinen askel?

Avun hakeminen ei ole heikkoutta, vaan se on rohkeutta. Usein se vaatii enemmän rohkeutta vanhemmalta kuin lapselta itseltään: tunnustaa, että oma lapsi tarvitsee tukea, ja ottaa se askel eteenpäin.

Ensimmäinen askel voi olla jutteleminen lapsen kouluterveydenhoitajan tai lääkärin kanssa. Se voi myös olla suora yhteydenotto ammattilaiseen. Kynnyksen ei tarvitse olla korkea, vaan jo pieni yhteydenotto voi tehdä suuren eron. Usein pelkkä kuulluksi tuleminen — sekä lapselle että vanhemmalle — on jo merkittävä helpotus.

Meillä Turun Fysiokulmalla uskomme kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan : mieli ja keho kulkevat käsi kädessä, ja tuki rakennetaan aina yksilöllisesti. Jos sinulla on huoli lapsestasi tai nuorestasi, ota rohkeasti yhteyttä ja pohditaan yhdessä, mikä olisi perheellenne sopiva seuraava askel.

Jos tämä teksti herätti sinussa tunnistamisen tunteen, niin luota siihen. Sinun ei tarvitse olla varma tai tietää kaikkia vastauksia ennen kuin otat yhteyttä. Ota yhteyttä minuun, Markoon , Turun Fysiokulmalla, niin pohditaan yhdessä rauhassa, mikä olisi teidän perheellenne ja lapsellesi sopiva seuraava askel.

Marko Oinas Lasten ja nuorten kognitiivisen psykoterapian opiskelija .

Sattuuko akupunktio? Mitä hoidossa oikeasti tapahtuu

Sat, 02 May 2026 06:54:00 GMT

Osa 2: Sattuuko akupunktio? - Mitä hoidossa oikeasti tapahtuu

Kaikki alkoi yhdestä kysymyksestä, joka oli itänyt mielessäni jo vuosia.

Olin työskennellyt fysioterapeuttina pitkään ja nähnyt työssäni satoja erilaisia tarinoita. Näin päivittäin ihmisiä, jotka kärsivät kroonisesta kivusta, jatkuvasta väsymyksestä ja uupumuksesta. Moni heistä oli kiertänyt eri vastaanotoilla ja erikoislääkäreillä hakemassa apua, mutta usein tuloksena oli vain uusi resepti tai ohimenevä helpotus oireeseen. Vaikka länsimaisessa terveydenhuollossa on paljon hyvää ja se on pelastanut lukemattomia henkiä, jokin ammatillinen palapelin palanen tuntui puuttuvan. Minua vaivasi se, että hoidimme usein vain "savua", emme itse "tulta".

Eräässä täydennyskoulutuksessa päädyin syvälliseen keskusteluun kokeneen lääkärin kanssa. Sanoin suoraan sen, mitä olin hiljaa mielessäni pyöritellyt jo pidemmän aikaan:

”Miksi me aina mietimme ensisijaisesti, mikä lääke tai täsmä toimenpide tehoaa oireeseen – emmekä pysähdy kysymään, mistä vaiva ja epätasapaino oikeasti johtuvat?”

Lääkäri katsoi minua hetken hiljaa, hymyili ja totesi: ”Marko, juuri tuon kysymyksen vuoksi sinun pitäisi osallistua akupunktiokoulutukseen. Tule katsomaan, mitä uusia näkökulmia ja työkaluja tämä ajattelutapa voi antaa fysioterapeutin työhön – se tarjoaa vastauksia niihin kohtiin, joissa pelkkä perinteinen anatomia ja oirekeskeinen hoito eivät aina riitä selittämään vaivojen todellista alkuperää.”

Hän kertoi olevansa yksi Suomen Lääkäreiden Akupunktioyhdistyksen kouluttajista ja perehdyttävänsä nimenomaan fysioterapeutteja akupunktion maailmaan. Se oli viimeinen silaus, jossa mielenkiintoni heräsi niin kovaa, että ilmoittauduin mukaan siltä istumalta.

Länsimainen lääketiede vs. kiinalainen lääketiede: Kaksi puolta samasta kolikosta

Kiinalaisessa lääketieteessä ihminen nähdään erottamattomana kokonaisuutena – emme ole vain kokoelma erillisiä osia, joita voidaan korjata yksitellen kuin mekaanista konetta. Siinä missä länsimainen lääketiede on mestari akuuteissa tilanteissa ja oireiden nopeassa hallinnassa, kiinalainen lääketiede sukeltaa pinnan alle ja kysyy syvempiä, joskus jopa filosofisia kysymyksiä:

Ajoitus: Miksi tämä vaiva puhkesi juuri nyt, tässä elämänvaiheessa?
Tasapaino: Mikä kehon sisäisessä ekosysteemissä tai elämäntavoissa on järkkynyt?
Yhteys: Miten potilaan mieli, tunteet ja sisäelinten toiminta vaikuttavat toisiinsa?
Viestintä: Mitä keho yrittää viestiä tämän kivun tai oireen kautta?

Hoidon perusta on kiireetön kuunteleminen. Potilaan oma tarina, lapsuudesta nykyhetkeen, on diagnoosin tärkein lähtökohta. Tämä on kenties suurin ero, jonka olen ammatillisesti sisäistänyt: potilasta ei kohdata vain diagnoosinumeroina, vaan yksilönä, jonka koko elämäntilanne heijastuu hänen terveyteensä.

Qi, tasapaino ja kanavien näkymätön verkosto

Yksi kiehtovimmista asioista, joita olen opintojeni aikana sisäistänyt, on käsite Qi – elämänenergia tai vitaalivoima, joka virtaa meissä kaikissa. Vaikka sana saattaa kuulostaa ensikertalaisen korvaan mystiseltä, kiinalaisessa lääketieteessä se on hyvin käytännöllinen käsite: se on se voima, joka pitää sydämen lyömässä, mielen kirkkaana ja kehon lämpimänä.

Kiinalaisen opin mukaan Qi ei vaella kehossa satunnaisesti, vaan se kulkee tarkasti määriteltyjen kanavien, eli meridiaanien , kautta. Voit kuvat nämä kanavat kehon sisäisenä sähköverkkona tai valtatieverkostona, joka yhdistää pään, raajat ja sisäelimet toisiinsa saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Kun virtaus patoutuu, syntyy oire

Terveys on sitä, että tämä virtaus on vapaata, tasapainoista ja voimakasta. Silloin tunnemme itsemme elinvoimaisiksi ja palaudumme rasituksesta nopeasti. Ongelmat alkavat, kun virtaus syystä tai toisesta häiriintyy, jolloin se voi estyä, heiketä tai ylikuormittua.

Käytän usein vertauskuvana jokea:

Jos jokeen rakennetaan pato tai sinne kaatuu suuri puu, vesi alkaa nousta padon yläpuolella (aiheuttaen painetta ja kipua) ja kuivua padon alapuolella (aiheuttaen heikkoutta ja uupumusta). Akupunktion tehtävä on purkaa nämä padot ja palauttaa joen luonnollinen uoma.

Miksi neula pistetään jalkaan, jos selkä on kipeä?

Koska nämä kanavat muodostavat koko kehon kattavan verkoston, hoidon logiikka on usein yllättävä ja poikkeaa perinteisestä paikallishoidosta. Tämä on yksi hienoimmista asioista, joita olen voinut hyödyntää työssäni Turun Fysiokulmalla .

Akupunktiossa hoidon kohde ei välttämättä ole siellä, missä kipu huutaa kovaa. Saatamme hoitaa kroonista alaselkäkipua pisteillä, jotka sijaitsevat nilkassa, tai lievittää päänsärkyä kämmenen alueelta.

Kaukohoitopisteet: Kanavan varrella olevat pisteet toimivat kuin valonkatkaisijat; painamalla katkaisijaa seinästä (esim. jalkaterästä), syttyy valo kattoon (esim. pään alueelle).
Kokonaisvaltainen säätely: Valitsemalla juuri oikeat pisteet, emme vain poista oiretta, vaan säätelemme koko kanavan energiavirtausta. Tämä auttaa kehoa muistamaan oman luonnollisen, dynaamisen tasapainotilansa ja käynnistää sisäiset paranemisprosessit.

Fysioterapeuttina näen tässä mielenkiintoisen yhteyden myös moderniin faskia- eli sidekudosoppiin . Kuten akupunktiokanavat, myös sidekudosketjut kulkevat läpi koko kehomme yhdistäen varpaat päälakeen. Akupunktio onkin täydellinen työkalu tämän laajan verkoston hoitamiseen.

Tutkimusnäyttöä ja tuhansien vuosien viisautta – Ammattitaitona akupunktio

Tie aidoksi asiantuntijaksi ei ole ollut lyhyt, mutta se on ollut jokaisen askeleen arvoinen. Fysioterapeuttina minulle on aina ollut selvää, että laadukas hoito vaatii vankan teoriapohjan ja ymmärryksen ihmisen fysiologiasta.

Aloitin matkani akupunktion pariin suorittamalla lääketieteellisen akupunktuurikoulutuksen, joka on alan kultastandardi Suomessa. Tämä koulutus toteutetaan Suomen Fysioterapeutit ry:n , Suomen Lääkäreiden Akupunktioyhdistys ry:n ja Suomen Kuntoutuskouluttajat Oy:n yhteistyönä. Se tarjosi minulle tutkimusnäyttöön perustuvan ja käytännönläheisen pohjan akupunktuuriin osana kivunhoitoa sekä tuki- ja liikuntaelinvaivojen kuntoutusta.

Koulutuksen aikana perehdyin syvällisesti:

Akupunktuurin biologisiin vaikutusmekanismeihin: Mitä kehossa ja hermostossa todella tapahtuu hoidon aikana.
Tutkimusnäyttöön: Ajantasaiseen lääketieteelliseen tietoon kivun mekanismeista.
Turvalliseen toteuttamiseen: Ohjattuun käytännön harjoitteluun ja tarkkaan anatomiseen osaamiseen.

Tämä antoi minulle vahvat työkaluja asiakastyöhön, mutta samalla jano ymmärtää ihmistä vieläkin laajemmin kasvoi liian suureksi. Huomasin, että akupunktio on valtava maailma, ja halusin oppia lukemaan kehon epätasapainoa vieläkin syvällisemmin.

3,5 vuotta ja 148 opintopistettä: Syventyminen juurisyihin

Tämä jano johti minut lopulta suorittamaan laajaa, peräti 3,5 vuotta kestävää Akupunktiohoitajan koulutusta (148 opintopistettä) Kälviälle. Kun puhutaan näin laajasta opintomäärästä, kyseessä on todellinen sukellus kiinalaisen lääketieteen diagnostiikkaan, filosofiaan ja kliiniseen osaamiseen.

Matka on vaatinut tarkkaa tasapainottelua perhe-elämän, fysioterapeutin työn ja intensiivisten opintojen välillä. Silti se sama alkuperäinen kysymys – ”Miksi?” – on pitänyt motivaationi korkealla. En ole halunnut tarjota asiakkailleni vain perinteistä oireenmukaista kuntoutusta, vaan asiantuntemusta, jossa yhdistyvät länsimaisen lääketieteen tutkimusnäyttö ja itämaisen lääketieteen kyky nähdä ihminen kokonaisuutena.

Nyt, valmistumisen häämöttäessä, koen, että minulla on käytössäni työkalupakki, jolla voimme täällä Turun Fysiokulmalla pureutua vaivojen todellisiin syihin ja löytää pysyvän tasapainon.

Terveys on dynaamista tasapainoa – Tervetuloa Turun Fysiokulmalle

Tätä kirjoittaessani valmistumiseni akupunktiohoitajaksi on enää kuukauden päässä. Nämä kuluneet vuodet ovat opettaneet minulle uuden tavan katsoa terveyttä: se ei ole vain oireiden puuttumista, vaan jatkuvasti muuttuvaa ja dynaamista tasapainoa mielen, kehon ja ympäristön välillä.

Kun seuraavan kerran kohtaamme vastaanotollani Turun Kupittaalla , lupaan, ettemme tyydy vain pinnallisiin vastauksiin. Emme pohdi ainoastaan sitä, ”mikä lääke” vaimentaisi kivun tai ”mikä liike” avaisi jumin juuri tällä sekunnilla. Me pysähdymme ja tutkimme yhdessä tärkeintä kysymystä: Miksi?

Miksi keho reagoi juuri nyt? Miksi oire palautuu aina uudelleen?

Työssäni Turun Fysiokulmalla yhdistän nyt fysioterapeutin vankan anatomisen osaamisen ja kiinalaisen lääketieteen syvän viisauden. Tämä antaa minulle mahdollisuuden auttaa sinua entistä kokonaisvaltaisemmin – oli kyseessä sitten pitkittynyt selkäkipu, stressin aiheuttamat fyysiset oireet tai univaikeudet.

Terveys on matka, ja jokainen meistä ansaitsee tulla kohdatuksi kokonaisena ihmisenä. Olen valmis kulkemaan tuon matkan kanssasi ja auttamaan sinua löytämään tasapainon luonnollisella ja kestävällä tavalla.

Tervetuloa varaamaan aika ja aloittamaan matka kohti tasapainoisempaa arkea.

Marko Oinas Fysioterapeutti & akupunktiohoitaja (valm. 05/2026)

Turun Fysiokulma Kupittaankuja 2D, Turku (Kupittaa)

www.turunfysiokulma.fi

Psykofyysinen fysioterapia – mitä on psykofyysinen fysioterapia?

Tue, 28 Apr 2026 06:59:03 GMT

Osa 1: Psykofyysinen fysioterapia: Enemmän kuin pelkkää liikettä.

Kun kuulet sanan fysioterapia , mieleesi tulee todennäköisesti jokin tietty kuva: selkäkipuinen ihminen harjoittelee ohjatusti, joku saa ultraäänihoitoa polveen tai kuntoutuja opettelee kävelemään uudelleen leikkauksen jälkeen. Nämä kaikki ovat fysioterapiaa ja hyvää sellaista. Mutta ne kertovat vain osan tarinasta.

Psykofyysinen fysioterapia lähtee erilaisesta kysymyksestä. Se ei kysy vain missä kehossa on ongelma ja miten se korjataan? Se kysyy mitä tämä keho kertoo koko ihmisen tilanteesta? Se pysähtyy kuuntelemaan sen sijaan, että se ryhtyy heti korjaamaan. Tässä ensimmäisessä blogissani haluan avata, mitä psykofyysinen fysioterapia oikeasti tarkoittaa ja miksi se on mullistanut oman tapani ymmärtää ihminen ja hänen kipunsa.

Keho ei ole kone – se on kokemusten arkisto

Perinteinen lääketieteellinen ajattelu on kohdellut kehoa oppilaisena koneena: jos jo osa on rikki, se korjataan tai vaihdetaan. Tämä mekanistinen malli on tuottanut uskomattoman kehityksen kirurgiassa ja lääketieteessä, ja siitä on syytä olla kiitollinen. Mutta se on samalla jättänyt jotain oleellista huomiotta: keho ei ole erillinen, tunteeton kone. Se on, aistiva ja kokeva kokonaisuus, jonka kaiken kokemuksen jälkeen jälkensä.

Ajattele hetkeä, jolloin sinulle kerrottiin jokin järkyttävä uutinen. Missä kohtaa kehossa sen tunsit? Ei pelkästään mielessä, vaan todennäköisesti vatsa kiristyi, rintakehä supistui, jalat tuntuivat hetkellisesti pettävän. Tai muista hetki, jolloin nauroit täydestä sydämestä: keho vapautui, hengitys syveni, hartiat laskeutuivat. Tunteet eivät asu pelkästään mielessä. Ne ovat kehollisia tapahtumia.

Psykofyysinen fysioterapia perustuu tähän todellisuuteen, jossa kehomme kantaa mukanaan historiaansa. Lapsuuden turvattomuus voi elää aikuisen hartioiden kireytenä. Vuosia sitten koettu menetys voi näkyä hengityksen pidättymisenä. Krooninen stressi voi juurtua vatsan jännityksensä, johon mikään venyttely ei auta. Nämä eivät ole kuvitelmia, vaan ne ovat todellisia, kehoon juurtuneita reaktioita, jotka syntyvät siitä, että ihminen on kohdannut enemmän kuin on pystynyt sillä hetkellä käsittelemään.

Biopsykososiaalinen malli – tiede kokonaisuuden takana

Psykofyysinen lähestymistapa ei ole keksitty tyhjästä tai rakennettu mutu-tuntuman varaan. Sen tieteellinen pohja on biopsykososiaalisessa mallissa, joka on ollut terveydenhuollon johtava viitekehys jo vuosikymmeniä, vaikka käytäntö on monin paikoin vielä kaukana sen täysimittaisesta toteuttamisesta.

Biopsykososiaalinen malli tarkoittaa, että ihmisen terveys ja sairaus syntyvät biologisten, psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Selkäkipu ei siis ole pelkästään välilevyn asia. Siihen vaikuttavat myös se, millaisia uskomuksia ihmisellä on kivusta ja kehostaan, miten hän stressaa töissä, millainen hänen tukiverkostonsa on ja kokeeko hän elämänsä merkitykselliseksi. Kaikki nämä tekijät ovat yhtä todellisia kuin se välilevyn pullistuma röntgenkuvassa.

Tämä ei tarkoita, että fyysinen löydös olisi yhdentekevä. Se tarkoittaa, että se ei yksin riitä selittämään ihmisen kipua tai toimintakykyä, eikä yksin riitä ohjaamaan hoitoa.

Mitä psykofyysinen fysioterapia sitten tekee?

Psykofyysisessä fysioterapiassa keho on ensisijainen väylä työskentelyyn, mutta tavoite on koko ihmisen hyvinvointi. Työskentelemme kehollisten kokemusten, hengityksen, liikkeen, kosketuksen ja asentojen kanssa. Samalla ollaan tietoisia siitä, mitä nämä keholliset kokemukset heijastavat: millaisia tunteita nousee, millaisia muistoja aktivoituu, millaisiin uskomuksiin itsestä ne liittyvät.

Tyypillinen psykofyysinen fysioterapiakäynti voi näyttää hyvin erilaiselta kuin perinteinen fysioterapia. Emme välttämättä aloita mittaamalla liikkuvuutta tai antamalla harjoitusohjelmaa. Saatamme sen sijaan ensin vain pysähtyä ja kysyä: mitä sinulle kuuluu juuri nyt? Miltä tämä hetki tuntuu? Missä kehossasi tunnet sen? Miltä hengitys tuntuu juuri nyt? Nämä kysymykset eivät ole small talkia, vaan ne ovat työskentelyä.

Psykofyysinen fysioterapia ei ole pelkästään rentoutumista tai stressinhallintaa, vaikka se voi tarjota molempia. Se on systemaattinen ja koulutettu tapa tutkia, miten mieli ja keho kietoutuvat yhteen ja miten tätä yhteyttä voidaan vahvistaa niin, että ihminen voi paremmin kokonaisuutena.

Hermosto on avainpelaaja

Yksi psykofyysisen lähestymistavan keskeisimmät käsitteistä on autonominen hermosto ja se osa hermostostamme, joka säätelee kehon toimintoja tiedostamattamme: sydämen sykettä, hengitystä, ruoansulatusta, verenpainetta ja lihasjännitystä. Autonominen hermosto on jaettu kahteen osaan: sympaattiseen haaraan, joka aktivoi toimintaan ja valppaustilaan, sekä parasympaattiseen haaraan, joka mahdollistaa levon, palautumisen ja yhteyden.

Stressitilanteessa sympaattinen hermosto ottaa ohjakset, jolloin keho mobilisoi resursseja toimintaan. Tämä on elintärkeä reaktio vaaratilanteessa. Ongelmia syntyy, kun hermosto jää tähän aktivaatiotilaan eikä koskaan täysin palaa lepoon. Silloin kun keho elää jatkuvassa matalassa valmiustilassa se alkaa näkyä mm. kroonisena jännityksenä, univaikeuksina, selittämättöminä kipuina ja väsymyksenä joka ei mene levolla.

Kolme selviytymisreaktiota – hermosto päättää

Kun keho kohtaa uhan – todellisen tai koetun – autonominen hermosto tekee salamannopeasti arvion tilanteesta ja valitsee selviytymisstrategian. Tämä tapahtuu ennen kuin tietoinen mieli ehtii reagoida, ja se tapahtuu kehossa, ei ajatuksissa.

Tutuin reaktio on taistele tai pakene. Sympaattinen hermosto aktivoituu, adrenaliini ja kortisoli vyöryvät verenkiertoon, syke nousee, lihakset saavat lisää verta ja hengitys kiihtyy. Keho on valmis joko kohtaamaan vaaran tai pakenemaan sitä. Tämä tila voi näkyä levottomuutena, ärtyneisyytenä, ylivalppautena tai kyvyttömyytenä rauhoittua, jopa silloin, kun mitään konkreettista vaaraa ei ole.

Mutta on olemassa myös toinen reaktio, josta puhutaan harvemmin: jähmettyminen eli jäätyminen. Kun uhka tuntuu ylivoimaiselta eikä pako tai taistelu vaikuta mahdolliselta, hermosto voi siirtyä syvempään suojelutilaan. Keho hidastuu, mieli saattaa etääntyä, tunnetaan vetäytymistä omaan kuoreen. Tämä ei ole laiskuutta eikä heikkoutta, se on hermoston vanha ja viisas suojelumekanismi äärimmäistä kuormitusta vastaan. Keho tekee parhaansa selviytyäkseen.

Tärkeää on ymmärtää, että nämä reaktiot tapahtuvat kehossa ennen mieltä. Siksi pelkästään ajattelemalla tai päättämällä ei pysty poistumaan ylivireys- tai jäätymistilasta. “Tiedän järjellä, että olen turvassa, mutta kehoni ei usko sitä”, vaan tämä kokemus on hyvin todellinen, eikä se tarkoita, että jokin olisi vialla. Se tarkoittaa, että hermosto tekee työtään.

Psykofyysisessä fysioterapiassa työskentelemme hermoston kanssa, ei pelkästään lihaksiston tai tuki- ja liikuntaelimistön. Ensin tunnistetaan, missä tilassa hermosto on. Onko asiakas ylivirittyneenä, jännittyneenä, valppaana? Vai onko hän vetäytynyt, lamaantunut, poissa? Tämä tieto ohjaa koko työskentelyä.

Hengitysharjoitukset, tietoinen liike, kehotietoisuusharjoitukset ja turvallinen kosketus ovat kaikki tapoja viestiä hermostolle: voit laskeutua, olet turvassa, ei tarvitse olla valppaana. Muutos alkaa siitä hetkestä, kun keho uskoo sen – ei vain mieli.

Kenelle psykofyysinen fysioterapia sopii?

Psykofyysinen lähestymistapa sopii erityisen hyvin silloin, kun tavanomaiset keinot eivät ole tuottaneet toivottua tulosta. Jos olet käynyt usealla ammattilaisella selkäkivun kanssa ilman pysyvää helpotusta. Jos kipu tai oireet tuntuvat liittyvän stressiin tai elämäntilanteeseen, mutta kukaan ei ole ottanut tätä yhteyttä vakavasti. Jos tunnet olevasi etäällä omasta kehostasi tai et enää luota siihen.

Psykofyysinen fysioterapia sopii erityisesti pitkittyneeseen tai krooniseen kipuun, stressiperäisiin kehollisiin oireisiin, jännityksiin, päänsärkyihin, vatsaongelmiin ja uupumukseen sekä ihmisille, joiden kehossa näkyy traumaattisten kokemusten jälkiä. Se sopii myös ahdistuksesta tai masennuksesta kärsiville, joiden oireet ilmenevät myös fyysisinä, ja ihmisille, jotka haluavat syventää suhdettaan omaan kehoonsa.

Mutta se ei ole vain erityistilanteita varten. Jokainen ihminen, joka haluaa oppia tuntemaan oman kehonsa paremmin ja elää enemmän yhteydessä omaan kokemukseensa, voi hyötyä psykofyysisestä lähestymistavasta. Se on ennaltaehkäisevää hyvinvointia parhaimmillaan.

Mitä psykofyysinen fysioterapia ei ole?

On tärkeää määritellä myös se, mitä psykofyysinen fysioterapia ei ole , jotta odotukset hoidolle ovat realistiset eikä se sekoitu muihin hoitomuotoihin.

Se ei ole psykoterapiaa . Psykofyysinen fysioterapeutti ei hoida ensisijaisia mielenterveyshäiriöitä eikä tee psykoterapeuttista työtä. Työskentelemme kehon kautta, mutta tavoitteenamme on aina kohdata ihminen kokonaisuutena.

Marko Oinas on psykofyysinen fysioterapeutti , joka opiskelee parhaillaan myös lasten ja nuorten kognitiivista psykoterapiaa . Tämä lisäkoulutus syventää ymmärrystä kehon ja mielen rajapinnasta ja vahvistaa valmiuksia moniammatilliseen yhteistyöhön.

Se ei ole vaihtoehtohoito tai pelkkää rentoutumista Psykofyysinen fysioterapia on tieteelliseen näyttöön perustuvaa, koulutettua ammatillista työtä. Se rakentuu nykyaikaiselle neurotieteelle, traumatutkimukselle sekä kipututkimukselle. Kyseessä on vakiintunut ja lääketieteellisesti perusteltu osa terveydenhuollon kokonaisuutta.

Marko Oinas : Miksi tämä on sydämeni asia Turun Fysiokulmalla?

Olen fysioterapeuttina työskennellyt vuosia sellaisten ihmisten kanssa, joiden kipu tai kehollinen oire ei ole selittynyt pelkällä rakenteellisella syyllä. Olen istunut vastapäätä asiakkaita, jotka ovat käyneet lukuisilla lääkäreillä ja saaneet erilaisia diagnooseja sekä hoitoja, mutta kipu on silti jatkunut. Useimmiten juuri silloin, kun olemme alkaneet puhua elämäntilanteesta kokonaisuutena, jotain on alkanut aueta.

Meneillään olevat lasten ja nuorten kognitiivisen psykoterapian opinnot ovat syventäneet tätä ymmärrystä entisestään. Mitä enemmän opiskelen mielen toimintaa, sitä enemmän näen kehossa. Ja mitä enemmän tutkin kehoa, sitä enemmän löydän mielestä. Ne eivät ole kaksi eri asiaa, vaan ne ovat yksi kokonaisuus, jota kutsumme ihmiseksi.

Turun Fysiokulmalla tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kun tulet vastaanotolleni, sinua ei hoideta pelkkänä oireena. Sinut kohdataan kokonaisena ihmisenä: elämäntilanteesi, kehosi historia ja se, mitä kannat mukanasi, ovat kaikki osa hoitoa. Uskon vahvasti, että tämä psykofyysinen lähestymistapa tuottaa pysyvämpiä tuloksia kuin pelkkä oireen pintapuolinen käsittely.

Tulevat kirjoitukset: Seuraa tätä blogisarjaa – tulen kirjoittamaan muun muassa hengityksestä, kroonisesta kivusta, traumasta, stressistä, kehotietoisuudesta ja palautumisesta. Jokainen aihe on eri ikkuna samaan näkymään: siihen, miten keho ja mieli kulkevat aina yhdessä.

Koulutuspsykoterapia – miksi psykoterapeutti käy itse terapiassa?

Fri, 17 Apr 2026 05:26:28 GMT

Osa 2: Koulutuspsykoterapia: Miksi "auttajakin" tarvitsee apua ja miten se hyödyttää sinua?

Myös terapeutit käyvät terapiassa – ja hyvä niin

Yksi kysymys, jonka kuulen usein kertoessani opinnoistani, on tämä: "Joudutko sinäkin käymään terapiassa?" Kysymyksessä kaikuu usein hienoinen hämmennys, ehkä jopa huoli. Aivan kuin terapiaan hakeutuminen olisi merkki heikkoudesta, ammatillisesta hajanaisuudesta tai jostain sellaisesta, mitä "auttajan" ei pitäisi tarvita.

Todellisuus on kuitenkin ehdottomasti päinvastainen. Henkilökohtainen psykoterapia on pakollinen, tarkkaan säädelty ja kenties kaikkein keskeisin osa psykoterapeuttikoulutusta Suomessa. Sitä kutsutaan koulutuspsykoterapiaksi . Sen tarkoitus ei ole "korjata" opiskelijaa, vaan rakentaa hänestä syvällisempi, turvallisempi ja tietoisempi ammattilainen. Tässä blogitekstissä avaan, mitä koulutuspsykoterapia on, miksi se on ammatillinen välttämättömyys ja mitä se on merkinnyt minulle, Marko Oinakselle , matkallani kohti terapeuttinimikettä – ja asiakastyötäni Turun Fysiokulmalla.

Mitä koulutuspsykoterapia tarkoittaa käytännössä?

Suomessa psykoterapeutin ammattinimike on Valviran (Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto) suojaama. Tämä takaa sen, että nimikettä käyttävä henkilö on käynyt läpi vaativan, yliopistollisen täydennyskoulutusprosessin. Koulutus sisältää laajat teoriaopinnot ja tiukasti valvotun asiakastyön, mutta sen sydämessä on oma, pitkäkestoinen terapiaprosessi.

Käytännössä koulutuspsykoterapia tarkoittaa säännöllisiä, usein viikoittaisia istuntoja kokeneen psykoterapeutin luona usean vuoden ajan. Istunnoissa opiskelija käy läpi omaa elämänhistoriaansa, tunnemaailmaansa, ihmissuhdemallejaan ja arvomaailmaansa – täysin samalla tavalla kuin kuka tahansa terapian asiakas. Kyse ei ole muodollisuudesta tai opintopisteiden suorittamisesta, vaan syväluotaavasta matkasta omaan itseen. Terapeuttiopiskelijan on uskallettava olla haavoittuva, jotta hän voi myöhemmin tukea muita heidän haavoittuvuudessaan.

Miksi oma prosessi on ammatillinen välttämättömyys?

Psykoterapeutin työ on emotionaalisesti vaativaa. Istunnosta toiseen terapeutti kohtaa ihmisiä, jotka kantavat mukanaan suuria kysymyksiä: surua, traumoja, häpeää, pelkoa ja uupumusta. Nämä kokemukset eivät jätä terapeuttia koskemattomaksi. Siksi on ratkaisevan tärkeää, että terapeutti tuntee omat reaktionsa ja "sokeat pisteensä" ennen kuin hän istuu asiakkaan kanssa samaan huoneeseen.

Vastatransferenssi – kun terapeutin omat tunteet heräävät

Ammattikielessä puhutaan vastatransferenssista . Se tarkoittaa niitä tiedostamattomia tunteita ja reaktioita, joita asiakas terapeutissa herättää. Jos terapeutti ei ole tietoinen omasta historiastaan tai käsittelemättömistä tunteistaan, ne voivat värittää hänen tapaansa kohdata asiakas – usein huomaamatta.

Esimerkiksi: jos terapeutilla on omassa historiassaan käsittelemätöntä hylätyksi tulemisen pelkoa, hän voi tiedostamattaan alkaa miellyttää asiakasta sen sijaan, että haastaisi tätä kasvamaan. Koulutuspsykoterapia on tässä mielessä laadunvarmistus. Sen tavoitteena on, että terapeutin omat haavat tai ennakkoluulot eivät nouse esteeksi asiakkaan auttamiselle. Kun tunnen itseni, voin tarjota asiakkaalleni kirkkaamman peilin.

Lasten ja nuorten kognitiivinen näkökulma

Kouluttautuessani lasten ja nuorten psykoterapeutiksi olen oivaltanut, että oma prosessini on tässä työssä välttämätön työkalu. Työ nuorten ja heidän perheidensä kanssa herättää väistämättä eloon muistoja ja tunteita omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Jotta pystyn olemaan nuorelle asiakkaalleni se vakaa ja turvallinen aikuinen, jota hän tarvitsee, minun on ensin täytynyt kohdata, purkaa ja ymmärtää oma historiani.

Jos terapeutti ei ole käsitellyt omia kasvukipujaan, hän saattaa tiedostamattaan lähteä nuoren kapinaan mukaan tai kokea liiallista suojeluhalua. Koulutuspsykoterapian tarkoitus on, että asetumme nuoren rinnalle ammattilaisina, emme omien kokemuksiemme vankeina.

Uskomukset ja automaattiset ajatukset työpöydällä

Kognitiivisessa viitekehyksessä keskiössä ovat ydinuskomukset ja automaattiset ajatusmallit – ne mielen sisäiset "totuudet", jotka olemme itsestämme rakentaneet: "Olenko riittävä?", "Täytyykö minun aina suoriutua täydellisesti?" tai "Onko maailma turvallinen paikka?"

Koulutuspsykoterapiassa olen itse saanut astua asiakkaan rooliin ja kokea, miten syvälle juurtuneet mallit alkavat murtua ja muuttua. Olen havainnut omakohtaisesti, kuinka ankara ja kritisoiva sisäinen puhe voi vähitellen vaihtua lempeämpään itsemyötätuntoon. Tämä ei ole vain teoriaa, vaan se on elettyä muutosta.

Miksi tämä on tärkeää asiakkaalleni?

Kun istun nuoren tai vanhemman kanssa vastatusten, en puhu vain oppikirjojen viisauksia. Koska olen itse käynyt läpi prosessin, jossa haitallisia ajatusketjuja tunnistetaan ja katkaistaan, minulla on aito luottamus menetelmiini.

Kognitiivisessa viitekehyksessä emme vain "puhu", vaan harjoittelemme uudenlaista suhtautumista omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Se, että olen itse kokenut tuon prosessin raskauden ja vapauttavuuden, antaa minulle ammatillista varmuutta sanoa asiakkaalleni: ”Tämä on vaikeaa ja vaatii työtä, mutta muutos on todella mahdollinen – tiedän sen, koska olen kulkenut tuon polun itse.”

Mitä olen oppinut "vastapäisellä tuolilla"?

Koulutuspsykoterapia on ollut yksi elämäni merkittävimmistä kokemuksista, sekä ammatillisesti että ihmisenä. Olen oppinut asioita, joita mikään oppikirja ei voi opettaa:

Empatia asiakkaan roolia kohtaan: Tiedän, miltä tuntuu istua vastapäisellä tuolilla. Tiedän, kuinka paljon rohkeutta vaatii sanoa ääneen asioita, joita on hävennyt. Tämä kokemus auttaa minua luomaan ilmapiirin, jossa asiakkaan on turvallista avautua.
Ajan merkitys: Olen oppinut kärsivällisyyttä. Muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla, vaan se vaatii toistoa, turvaa ja aikaa. Terapia on prosessi, ei pikaratkaisu.
Kehon ja mielen yhteys: Taustani psykofyysisenä fysioterapeuttina on saanut terapiassa uutta syvyyttä. Olen havainnut, miten omat tunteeni resonoivat kehossani – ja miten kehon rauhoittaminen avaa oven mielen käsittelylle. Tämä on työkalu, jota hyödynnän päivittäin asiakastyössäni Turun Fysiokulmalla.

Turun Fysiokulma: Ammattitaito on rohkeutta katsoa peiliin

Haluan haastaa ajatuksen, että avun hakeminen tai itsensä kehittäminen terapiassa olisi heikkous. Päinvastoin, se on merkki vahvasta ammatillisesta etiikasta ja sitoutumisesta laadukkaaseen työhön.

Psykoterapeutti, joka on käynyt läpi oman prosessinsa, ei puhu vain teoriassa. Hän puhuu eletystä kokemuksesta. Aito kohtaaminen syntyy vain silloin, kun ammattilainen on itse valmis olemaan haavoittuva ja kasvamaan. Se ei tarkoita täydellisyyttä, vaan jatkuvaa rehellisyyttä itselle.

Kun valitset terapeutin, valitset ihmisen, joka on sitoutunut paitsi sinun kasvuusi, myös omaansa. Meillä Turun Fysiokulmalla tämä periaate on työmme perusta.

Haluatko keskustella tilanteestasi?

Psykoterapia on matka, jota ei tarvitse kulkea yksin. Jos etsit tukea lapselle, nuorelle tai itsellesi Turun alueella, ota rohkeasti yhteyttä. Pohditaan yhdessä, miten voin olla avuksi.

Miksi psykoterapia? Matkani kohti mielen asiantuntijuutta

Fri, 10 Apr 2026 09:23:16 GMT

Osa 1: Mitä psykoterapia oikeastaan on? – Matkalla koulutuspsykoterapeutiksi

Monelle sana "psykoterapia" herättää edelleen monenlaisia mielikuvia, kysymyksiä ja usein myös turhia ennakkoluuloja. Istutaanko siellä vain hiljaa? Onko se loputonta lapsuuden traumojen ja menneiden muistelua? Onko se varattu vain vakavasti sairaille? Kenelle se oikeasti sopii, ja mitä niiden suljettujen ovien takana oikein tapahtuu?

Näitä kysymyksiä kuulen usein työssäni Turun Fysiokulmalla , ja ne ovat täysin ymmärrettäviä. Psykoterapia on Suomessa edelleen hivenen mystifioitu aihe, vaikka se on yksi tutkituimmista ja tehokkaimmista tavoista parantaa elämänlaatua. Tässä ensimmäisessä blogikirjoituksessani haluan avata psykoterapian perusajatuksia rehellisesti – ja kertoa samalla, miksi fysioterapeutin polkuni vei minut kohti psykoterapeutin ammattia.

Psykoterapia on tieteeseen perustuvaa tavoitteellista yhteistyötä

Psykoterapia ei ole pelkkää "mukavaa juttelua" tai arkista kuulumisten vaihtoa, vaikka keskustelu onkin sen ensisijainen työkalu. On tärkeää ymmärtää, että psykoterapia on tieteelliseen näyttöön perustuva hoitomuoto . Se on prosessi, jossa koulutettu ammattilainen ja asiakas työskentelevät tiiminä mielen hyvinvoinnin vahvistamiseksi ja toimintakyvyn parantamiseksi.

Monesti luullaan, että terapeutti on viisas neuvoja, joka antaa valmiit ohjeet siitä, miten elämää tulisi elää. Todellisuudessa psykoterapia on pikemminkin turvallinen ja luottamuksellinen laboratorio . Se on tila, jossa voit pysähtyä tutkimaan omia ajatuksiasi, tunteitasi, pinttyneitä käyttäytymismallejasi ja elämänhistoriaasi ammattilaisen peilaamana. Terapeutti ei anna valmiita vastauksia, vaan hän auttaa sinua löytämään ne itse – ne vastaukset, jotka ovat kestäviä juuri sinun elämässäsi.

Miksi terapeuttinen suhde on muutoksen moottori?

Tutkimukset osoittavat kerta toisensa jälkeen, että terapian tuloksellisuuden kannalta kaikkein merkittävin tekijä ei ole käytetty tekninen menetelmä, vaan terapeuttinen suhde . Tätä kutsutaan usein työskentelyallianssiksi.

Kun ihminen tulee nähdyksi ja kuulluksi täysin ilman tuomitsemista, alkaa niin sanottu korjaava kokemus. Terapeutti on ammattilainen, joka pitää huolta rajoista ja etiikasta, mutta on samalla aidosti läsnä oleva ihminen. Tämä erityinen suhde mahdollistaa sellaisten asioiden käsittelyn, joita voi olla vaikea sanoittaa edes läheisimmille ystäville. Luottamus on se maaperä, jossa kasvu tapahtuu.

Kognitiivinen psykoterapia – mielen ansojen tunnistaminen

Psykoterapian kenttä on laaja, ja eri suuntauksilla (kuten psykodynaaminen, ratkaisukeskeinen tai EMDR) on omat painopisteensä. Itse olen valinnut erikoistumisikseni kognitiivisen psykoterapian .

Kognitiivisessa terapiassa keskeistä on ymmärtää, miten ajatuksemme, tunteemme ja käyttäytymisemme vaikuttavat toisiinsa. Usein kärsimyksemme taustalla on opittuja, automaattisia ajatusmalleja, jotka ovat voineet olla hyödyllisiä joskus menneisyydessä, mutta jotka nykyhetkessä rajoittavat elämäämme.

Esimerkki mielen ketjusta:

Automaattinen ajatus: "En riitä tämmöisenä, minun on suoriuduttava täydellisesti."
Tunteet: Jatkuva ahdistus, riittämättömyys ja pelko paljastumisesta.
Toiminta: Ylivarmistelu, omien rajojen ylittäminen työssä tai vetäytyminen sosiaalisista tilanteista.

Koulutuspsykoterapian myötä opimme yhdessä tunnistamaan näitä "mielen ansoja". Emme vain puhu niistä, vaan harjoittelemme uusia, joustavampia tapoja suhtautua itseen ja ympäröivään maailmaan.

Kenelle psykoterapia sopii? (Se ei vaadi diagnoosia)

Yksi suurimmista myyteistä on, että terapiaan pitäisi tulla vasta sitten, kun on "rikki" tai kärsii vakavasta mielenterveyshäiriöstä. Psykoterapia on erinomaista hoitoa masennukseen ja ahdistukseen, mutta se on myös tehokas työkalu itsetuntemuksen lisäämiseen.

Psykoterapiaan voi hakeutua esimerkiksi silloin, kun:

Elämänhallinta tuntuu raskaalta: Tunnet uupumusta tai jatkuva stressi on vienyt ilon arjesta.
Ihmissuhteet toistavat samaa kaavaa: Huomaat ajautuvasi samankaltaisiin ristiriitoihin kumppanin tai ystävien kanssa kerta toisensa jälkeen.
Itsetunto kaipaa vahvistusta: Sisäinen kriitikkosi on niin äänekäs, että se estää sinua tavoittelemasta asioita, joita haluaisit.
Suuret elämänmuutokset kohtaavat: Suru, ero, sairastuminen tai työpaikan vaihto vaatii tilaa tulla käsitellyksi.
Ennaltaehkäisevä itsetuntemus: Haluat ymmärtää itseäsi syvemmin ja elää arvojesi mukaista elämää ennen kuin uuvut.

Yhä useampi hakeutuu terapiaan ennaltaehkäisevästi. Se on investointi omaan tulevaisuuteen – vähän kuin mielen kuntosali, jossa vahvistetaan henkistä lihasta kohtaamaan elämän väistämättömät haasteet.

Silta kehon ja mielen välillä: Psykofyysinen fysioterapia ja Turun Fysiokulma

Työskentelyni pohja on Turun Fysiokulmalla , jossa olemme aina katsoneet ihmistä kokonaisuutena. Erityisosaamiseni psykofyysisessä fysioterapiassa on opettanut minulle, ettei kehoa ja mieltä voi todellisuudessa erottaa toisistaan – ne keskustelevat jatkuvasti keskenään.

Fysioterapeuttina olen nähnyt konkreettisesti, miten psyykkinen kuormitus ja käsittelemättömät tunteet oireilevat kehossa. Stressi ei ole vain ajatus päässä; se on kireyttä palleassa, pinnallista hengitystä, jännityspäänsärkyä tai kroonistunutta selkäkipua, johon perinteiset keinot eivät tunnu purevan. Psykofyysisen lähestymistavan avulla tutkimme, miten kehon jännitystilat ja mielen prosessit kietoutuvat yhteen.

Vastaavasti pitkittynyt kipu tai kehollinen jumitus heijastuu nopeasti mielialaan, tehden meistä ärtyneitä, uupuneita tai toivottomia. Meneillään olevat kognitiivisen psykoterapian opinnot antavat minulle mahdollisuuden rakentaa tuon puuttuvan, syvän sillan näiden kahden välille. Kun hoidamme sekä fyysistä että psyykkistä puolta rinnakkain, saavutamme pysyvämpiä ja vaikuttavampia tuloksia.

Tämä on Marko Oinaksen ja Turun Fysiokulman ydinajatus: tarjota tila, jossa koko ihminen tulee kohdatuksi.

Psykoterapia on matka, ei pikaratkaisu

On tärkeää olla rehellinen: psykoterapia vaatii aikaa, sitoutumista ja rohkeutta. Se ei ole taikatemppu, joka poistaa haasteet yhdellä istunnolla. Muutos vaatii usein vanhojen, kipeidenkin asioiden kohtaamista ja uusien taitojen sitkeää harjoittelua arjessa.

Juuri siksi se kuitenkin toimii. Se ei tarjoa laastaria oireiden päälle, vaan se käy juurilla asti ja auttaa rakentamaan pysyvää muutosta. Käyntejä voi olla kerran viikossa tai harvemmin, ja yhteinen matka voi kestää muutamasta kuukaudesta vuosiin riippuen tavoitteistasi.

Oletko pohtinut psykoterapian aloittamista? Koulutuspsykoterapia on erinomainen ja usein kustannustehokkaampi tapa aloittaa oma prosessi ammattilaisen ohjauksessa, joka on itsekin jatkuvan työnohjauksen ja uusimman tiedon piirissä.

Seuraa blogiani, sillä tulen jakamaan täällä jatkossa lisää ajatuksia kognitiivisesta työskentelystä, lapsuuden vaikutuksista aikuiseen meihin, itsemyötätunnosta sekä siitä, miten keho ja mieli todella keskustelevat keskenään.

Tervetuloa matkalle kohti kokonaisvaltaisempaa hyvinvointia!

Fysioterapeutti Marko Oinas: Miksi valitsin akupunktion?

Wed, 08 Apr 2026 12:21:24 GMT

Osa 1: Kuinka akupunktio vei minut mukanaan – Hyödyt hyvinvoinnille Turussa